Viimeinen flunssani
Kuten edellisessä postauksessa valittelinkin, minulla on flunssa.
Mutta mahdollisesti tämä tulee olemaan minun henkilökohtaisessa historiassani aivan erityinen flunssa, sillä tästä saattaa tulla viimeinen tavallinen flunssani. Siis sellainen, jossa voin tarvittaessa loikoilla koko päivän sohvalla lukien tai sarjoja katsellen, ottaa päikkärit koska vaan ja nukkua aamulla niin pitkään kuin nukuttaa. Eli toisin sanoen keskittyä vain itseeni ja oloni helpottamiseen. Sillä mikäli en nyt saa tässä ennen huhtikuuta vielä toista, seuraava flunssani tulee olemaan ÄITIFLUNSSA!
Sitten, kun minulla on vauva, en voi enää tällä tavalla asettaa itseäni etusijalle. Olin kuinka kipeä hyvänsä, olen vastuussa toisesta ihmisestä. Tokikaan en ole tässä yksin, minulla on vieläpä niin hyvä onni, että Miehen on yleensä hyvin helppo pitää etäpäiviä. Tällöin saisin kipeänä päiväsaikaankin erilailla tukea vauvan hoitoon, kuin aivan itsekseni. Tietysti Miehen pitää etäpäivänä tehdä niitä töitäkin, joten joka tapauksessa tällaista sairaslomailua en pysty sitten äitinä enää harrastamaan. Minun on myönnettävä, että tämä jännittää minua jonkin verran. Tunnun saavan jonkinlaisen pikkuflunssan useamman kerran vuodessa. Lisäksi olen kohtalaisen dramaattinen sairastaja, joten mielenkiintoista siitä tulee Miehellekin…:D Hän sen sijaan on onneksi hyvin harvoin kipeänä, ja nekin pari flunssaa ovat hoituneet tähän asti yhdellä saikkupäivällä tai viikonlopun aikana.
Tämä flunssa on siinäkin suhteessa erityinen, että en tarvitse nyt sairaslomaa. Minun ei tarvitse arkiaamuisin laittaa herätystä ja miettiä, olenko työkunnossa vai en. Tämä on suuri, suuri helpotus, sillä koen tämän osan sairastamisessa aina hyvin ahdistavaksi. Opettajan työssä hommat kun eivät jää odottamaan tervehtymistä, vaan usimmiten on niin, että mitä pidempään olet poissa, sitä suurempi sotku työpaikalla on selvitettävänä kun palaat. Aina ei saada sijaista, ja jos saadaankin, joutuu hän lyhyellä varoitusajalla vetämään päivän lähinnä selviytymishengessä. Lisäksi oppilaat reagoivat aina oman open poissaoloon, harvoin mitenkään positiivisesti. Siksi suurta tuskaa on taudin lisäksi aina aiheuttanut voinnin arvioiminen. Olenko nyt jo kyllin hyvässä kunnossa, vai tuleeko takapakkia jos menen töihin? Olenko tarpeeksi kipeä?? Ja jos päädyn jäämään kotiin, ei oikein voi hyvällä omallatunnolla sitten tehdäkään mitään, jos olo vaikka iltapäivällä sallisikin. Nyt onkin ollut ihan älyttömän ihanaa, kun ei ole tarvinnut julistaa itseään kipeäksi tai terveeksi. On saanut tupsutella arjen askareita juuri sen hetkisen olon mukaan. Olen mm. joka päivä käynyt ulkona, edes lyhyesti. Jos energiaa on ollut, olen tehnyt käsitöitä tai siivoillut rauhassa. Sunnuntaina jopa Miehen kanssa käytimme koko päivän makuuhuoneen uudelleenjärjestelyyn. Normaalisti en olisi ikinä voinut tällä tavalla ”haaskata” kallisarvoista lepäämis-aikaa! Ainoat menoni, jotka olen joutunut perumaan, ovat olleet ne yhdet synttärit ja kuorotreenit. Huomennakin tiedän jaksavani esiintyä joulukonsertissamme, sillä sitten saan taas levätä. Tämä on lievittänyt stressiäni parantumisesta aivan valtavasti.
Ja tästä päästäänkin sitten seuraavaan kauhukuvaan: Kun olen taas työelämässä JA äiti. Omien tautien lisäksi sitten tulevat vielä lapsen sairastelut! No, siitä tuskin kannattaa ihan vielä mennä paniikkiin… 😉
Koettakaahan pysyä terveinä! :)