Täyden kympin joulu

Ihan pian tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun annoin lapselle luvan tulla. Tunsin vahvana kaipuun jo tuolloin, ajattelin että heti olosuhteiden ollessa elämässäni suotuisat on sylini täällä ottamassa häntä vastaan. Toivoin sen tapahtuvan mahdollisimman piakkoin lähivuosina. Ne suotuisat olosuhteet tarkoittivat mun kohdalla sitä, että löytäisin elämänkumppanin, jonka kanssa yhteisen tulevaisuuden rakentaminen ja lapsiperheen perustaminen tuntuisivat molemmin puolin hyvältä ja oikealta, joskin olin pyöritellyt mielessäni vakavissani yhtälailla oikeana vaihtoehtona myös itsellistä äitiyttä mikäli kumppani ei kohta vastaan kävelisi. Tiesin, etten haluaisi parisuhdetta kenen kanssa hyvänsä pelkästään lapsen vuoksi ajatuksella, että kunhan minusta vain tulisi äiti niin ei väliä kuka tässä vierellä kulkee. Halusin että kokonaisuus on kunnossa, en roikkua vain yhden asian varassa.

 

Podin jo tuolloin rankkaa vauvakuumetta, mutten ollut siitä kuitenkaan ihan hirvittävän kipeä. Tai olin, mutta se sen aikainen kipu tuntui pelkältä hyttysen pikapistolta nykyiseen verraten, kun se tämänhetkisenä on kuin joku koettaisi leikata sydäntä rinnasta ulos ilman unta tai edes kivunlievitystä. ”Sitä oikeaa” en kuitenkaan ole vielä kohdannut. Monia ihmisiä olen tavannut, mutten sellaista jonka kanssa olisin valmis näin suuriin muutoksiin. Ensimmäiset kuutisen vuotta elelin niin sanottua elämäntilannelapsettomuutta, joka alkoi vuosi vuodelta tuntua rankemmalta. Sen ajan jaksoin odottaa ennen seuraavaa askelta.

 

 

Mutta vähänpä tiesin siitä, millaiseksi tämä suru vielä voisi muuttua. Kun aloitin hoidot neljä vuotta sitten, alkoi sellainen alamäki jollaista en olisi osannut kuvitella. Kun hoidot eivät ota onnistuakseen, kroppa ei toimi kuten siltä odotan ja välissä on pakollisia hoitotaukoja, alkaa epätoivo väkisinkin vetää mieltä mustaakin mustempiin vesiin.

Kaikesta huolimatta aika kuluu ja joulu kolkuttaa jälleen ovella. Havahduin äskettäin siihen, että tämähän on kymmenes joulu ilman toivottua lasta. Kymmenes jos niitä lähdetään laskemaan ajasta jolloin lapsi sai luvan tulla. Siitä ajasta, jolloin aloin häntä kaivata. Siitä lähtien joka joulu mietin, että ken tietää, ehkä ensi jouluna voisin olla jo ainakin raskaana (Jälkeenpäin mietin, miten kummassa sitä parikymppisenä sinkkuna silloin ajatteli asioiden tapahtuvan niin nopeasti, että mahdollinen parisuhde olisi jo hetimiten siinä tilassa että vauvakin saisi tulla, vaikka hyvin todennäköisesti olisimme seurustelleet vasta hyvin lyhyen aikaa ja ehkäpä kaivanneet – tai ainakin toinen olisi kaivannut – alkuun hieman pidempään yhteistä kahdenkeskistä aikaa ennen lapsia, kai sitä vain oli niin odottava, toivoi, toivoi, toivoi sitä vauvaa niin kovasti). Useamman joulun se oli toiveikas ehkä, muuttuen hoitojen alettua surunsävyisemmäksi kunpa ensi jouluna- ajatukseksi, ollen nykyään lohduton pelonsekainen kysymys: Entä jos ei koskaan minään jouluna? Ja kuitenkin sen alla on vielä heikosti sykkivä toivo että vielä joskus. Uskallus ei kuitenkaan enää riitä valamaan toivoa seuraavaan jouluun. Voisi siis sanoa, että tämä on tavallaan täyden kympin joulu.

 

 

Olen vuosien varrella henkeen ja vereen jouluihmisenä pohtinut jonkin verran sitä, millaisia perinteitä haluaisin rakentaa mahdollisille lapsilleni jouluna. Tavallaan sellainen mietiskely tuntuu enemmänkin itsensä kiduttamiselta kuin kivalta haaveilulta, kun en voi tietää saanko koskaan edes joulua lapsiperheenä viettää. Omat lapsuuteni joulut olivat ihania. Niistä on niin paljon lämpimiä muistoja, ja ne ovat olleet parhaita jouluja joita tähän saakka on ollut. Vietimme kaikki joulut aina kotona, ja noudatimme joka vuosi samoja, meille tärkeitä ja tuttuja perinteitä aina saman kaavan mukaisesti. Enkä minä kaivannut mitään muuta, niin oli hyvä, paras mahdollinen. Joulukuusi meille tuotiin sisälle jo noin viikkoa ennen jouluaattoa, se koristeltiin värikkäillä nauhoilla, palloilla ja kaikenlaisilla muilla koristeilla ja kynttilöillä, laitettiin latvaan joulutähti ja sähkökynttilät paloivat siinä välillä öisinkin.

 

Lapsuuden joulujen taika muodostui lähes kokonaan lahjoista – siitä jännityksestä, mitä kaikkea paketeista mahtaakaan löytyä, ei sitä juuri muuta silloin lapsena ajatellut kun taas nyt aikuisiällä arvostaa enemmänkin tunnelmaa, rauhaa, perheen kanssa yhdessä vietettyä aikaa, hyviä ruokia ja toki niitä lahjojakin on kiva saada, mutta mielestäni kaikista ihaninta on suunnitella, paketoida ja antaa niitä muille.

 

 

Aattoaamuna heräsin jo aikaisin ihanaan kinkun tuoksuun, jonka vanhempani olivat laittaneet yöksi uuniin ja aamuvarhain siitä sai joulun ensimmäiset maistiaiset. Muistan, että tarjoilin sitä myös kissallemme, ja hänen kanssaan söimme usein kinkkua yhdessä kuusen alla. Radiosta soivat joululaulut. Söin aina jouluaamiaisella karjalanpiirakkaa ja tuoretta lämpöistä kinkkua. Aamupäivällä lähdimme vanhempieni kanssa viemään kynttilät haudoille. Radiosta tuli aina automatkalla joulurauhan julistus. Veimme joulukukat perheemme ystäväpariskunnalle sekä setäni perheelle, haimme ukkini matkaan, sekä erään perheemme tutun, vanhemman vastoittain leskeksi jääneen miehen meille joulun viettoon ettei hänen tarvinnut olla jouluisin yksin. Tämän jälkeen palasimme kotiin, ja tässä vaiheessa aloin jo olla jännityksestä aivan pihalla odotellessani pukkia ja lahjoja.

 

Iltapäivä meni rauhallisesti keittiössä hääräillen, alkuillasta söimme jouluaterian pitkällä kaavalla, saunoimme ja iltasella olikin sitten sen kohokohdan vuoro, kun pukki tuli ja toi ison kasan lahjoja joita jaettiin meidän kaikkien kesken. Minä tietysti sain lapsena eniten :)

 

Aina pysähtyessäni muistelemaan tätä kaikkea oikein kunnolla, tulee tunne että tekisin mitä tahansa, jos saisin vielä mahdollisuuden edes kerran viettää yhden tällaisen lapsuuden joulun. Kaipaan näitä jouluja, ja varsinkin näin aina uuden joulun tullessa haikeus nostaa päätään. Nykyään kaikki on niin erilaista. Nyt sekä isäni, ukkini ja tämä perhetuttu mies ovat kuolleet, samoin setäni jonka luona aina aattona tapasimme käydä. Mikään ei ole enää kuten ennen. Ja nyt lapsettomuuden surun värittäminä jouluina sitä vain miettii miten niistä pääsisi helpoiten yli. Vaikka rakastan joulua edelleen, tuovat siihen paljon haikeutta läheisten kuolemat sekä tämä lapsettomuus, enkä osaa enää samalla tavalla rauhoittua ja heittäytyä täysillä joulun tunnelmaan kuten ennen. Aina joka joulu kuitenkin yritän parhaani mukaan. Yritän, koska haluan nauttia edes vähän, pitää kiinni siitä ihanasta joulun taiasta joka on ollut aina ennen niin vahvana mukana.

 

Mitään suuria mielikuvia joulunvietosta omien lasteni kanssa en ole uskaltanut luoda. Kyllä se kaikki solahtaa paikoilleen sitten aikanaan jos lapsia perheeseeni saisin. Sen kuitenkin tiedän, että samantapaisia perinteitä haluan vaalia: Haudoilla käyntiä, ihanaa joulupöytää, rauhallista ja tunnelmallista juhlaa perheen parissa. Joko kotona tai mummolassa. Se on kaikkein tärkeintä.