Mä päästän sut pois vaikka sattuu…

Tästä syksystä on tulossa tosi raskas. Niin raskas että pelottaa miten selviän tämän kaiken yli kun vaikeimmat hetket ovat vielä edessä. Olen tiennyt tämän hetken tulevan ajankohtaiseksi lähiaikoina, mutta kun se nyt on ihan oikeasti käsillä tuntuu kaikki vaikeammalta kuin koskaan osasin odottaa.

 

Vanhempi koirakarvalapsistani on sairastanut nivelrikkoa nyt reilun kolmen vuoden ajan. Jo taudin alkuvaiheessa oli luonnollisesti tiedossa, että se etenee eikä kukaan voi etenemisen tahtia ennustaa sillä se on niin yksilöllistä. Mulle oli heti asian selvittyä ehdottoman selvää, että hoidan rakasta karvakorvaani niin hyvin kuin vain ikinä osaisin hillitäkseni nivelrikon pahenemista ja että koiruuden elämänlaatu säilyisi mahdollisimman kauan hyvänä, tämän myös toteutin. Hän kävi säännöllisesti akupunktiossa, sai välillä hierontaa, tulehdusta lievittävää ravintolisää, nivelrikon etenemistä jarruttavia lääkepistoksia, tehtiin kevyitä lenkkejä ja lopulta aloitettiin kipulääkitys.

 

Hyvin mun pieni nyt 14,5-vuotias lapsukainen pärjäsikin näillä toimenpiteillä tähän kesään saakka, mutta nyt kesän aikana huomasin että tilanne on mennyt huonompaan. Liikkuminen alkoi hidastua, kivut selvästi kovenivat eikä koiruus ollut enää halukas lenkille. Myös nuorempi, erittäin leikkisä ja energinen koirani tuntui tajuavan, ettei Oonasta ole enää hänelle leikkikaveria ja lopetti tutun härnäämisen ja haastamisen juoksukisaan, vetoleikkiin tai painiotteluun. Pari viikkoa sitten käytin Oonan taas eläinlääkärin tarkastuksessa ja rutiinitoimenpiteissä akupunktiossa ja lääkepistoksilla. Tällä reissulla lääkäri otti ensimmäistä kertaa puheeksi sen viimeisen ja vaikeimman ratkaisun. Me molemmat oltiin yhtä mieltä siitä, että sitä on hyvä nyt ihan todella alkaa miettiä. Varautua siihen ettei yhteistä aikaa enää ole paljoa jäljellä.

 

Lääkäri suositteli kokeilemaan vielä yhtä uutta juuri nivelrikon hoitoon tarkoitettua pistoslääkettä, mut sanoi samalla että jos siitä ei ole apua niin muuta ei voida enää tehdä ja ainoa järkevä vaihtoehto on päästää Oona kivuista. Olin ja olen edelleen samaa mieltä. Kun kivut ovat jo pahat, ei missään tapauksessa ole oikein antaa eläimen kärsiä. Mielestäni on myös suurta rakkautta pystyä päästämään toinen menemään, kun elämä ei ole enää sellaista, että siitä voisi nauttia. Jatkuvien kovien kipujen kanssa eläminen ei sitä ole.

 

Yhteistuumin lääkärin kanssa annettiin kuitenkin vielä mahdollisuus tälle lääkkeelle viimeisenä oljenkortena. Nyt koiran vointia seurattuani olen raskain sydämin joutunut toteamaan, ettei uusi lääkekään enää riittävästi auta. Joka päivä olen toivonut muutosta, odottanut ihmettä tapahtuvaksi ja aina aamuisin herätessäni hartain toiveeni on ollut se, että Oona olisi reippaampi ja eloisampi kun lähdetään koirien kanssa päivän ensimmäiselle kävelylle metsään. Muutosta ei kuitenkaan ole suurista toiveistani huolimatta tapahtunut, enkä voi muuta kuin hyväksyä että tämä menee nyt näin. Yhden rakkaistani on nyt mentävä, ja mun pikkuinen karvalaumani on pian yhtä jäsentä pienempi. Kotona on tyhjä paikka joka puolella. Pedissä, ruokakupilla, sohvalla, eteisessä odottamassa uloslähtöä tai ruokaa. Ihan kaikkialla. Pian ei ole enää kahta märkää kuonoa tökkimässä aamulla sängynlaidalla kun herään, eikä metsälenkeillä tuhise kahta kuonoa jokaista heinänkortta ja puusta pudonnutta lehteä vimmatusti nuuskien. Oonan kannalta tämä on paras näin, ja sen mukaan nämä päätökset on tehtävä – eläimen paras edellä aina. Niin se on vaikka sydän särkyy ja tuntuu, etten koskaan voi tästä selvitä.

 

Syyskuun alkupuolella on taas lääkäriaika, ja siellä sovitaan kaikki eutanasiaan liittyvä tarkemmin. Tuntuu kuin joku ampuisi muhun jotain niin suurta kipua että lamaannun kokonaan sen voimasta. Kun katselen tuota koiraa ja tiedän, ettei hän kohta enää ole tässä luonani, en meinaa mitenkään kestää, tuntuu että murrun tähän paikkaan. Pahinta onkin ehkä juuri tämä aika, kun tietää yhteisen ajan vähenevän hetki hetkeltä ja sen päättyvän pian. Mietin jatkuvasti, mitä meidän pitäisi vielä tehdä yhdessä koiran voinnin sallimissa rajoissa. Mitä voisin tehdä, että hänen viimeiset viikkonsa olisivat hänelle mieluisat ja mahdollisimman ihanat.

 

Oona kesällä 2019.

 

Kun lähdin syksyllä 2016 hedelmöityshoitoihin muistan kuinka mietin Oonan olevan aivan mahtava ensimmäinen koirakontakti tulevalle lapselleni. Tämä koiruus olisi ollut ystävällinen, rauhallinen, kärsivällinen ja sopeutuvainen, hänen ja lapsen välille olisi voinut muodostua sellainen syvä lapsen ja eläimen välinen yhteys josta moni puhuu lapsiperheissä, joissa elelee myös lemmikki tai useampikin. Kuvittelin mielessäni Oonan nukkumaan lattialle pinnasängyn viereen, seuraamaan kuinka vauva opettelee ryömimään, konttaamaan ja ottaa ensiaskeleensa. Kuvittelin hänet juoksemassa yhdessä lapsen kanssa lumisella pihamaalla ja läträämässä kesäisin mökillä rantavedessä. Tämä koira olisi ollut niin hellä, varovainen ja luotettava ystävä, tuki ja turva. Tunnen suurta surua siitä, ettei näin tapahtunutkaan. Ettei Oona saanut olla se ensimmäinen koira lapselleni.

 

Oona ja Hipsu kesällä 2019.Lohtuna on kuitenkin se, että nuorempi vauhtineitikin varmasti selviää tästä tehtävästä aivan yhtä hyvin, jos vain meidän perheeseen lapsionni suotaisi. Ja onneksi tosiaan koti ei jää kokonaan tyhjäksi Oonan jälkeen. Se olisi aivan taatusti vieläkin vaikeampaa. Nyt kotiin tullessani vastaan kipittää edelleen kaksi kissaherraa ja vieressä poukkoilee nuori, virtaa ja elämäniloa täynnä oleva labbistyttö. Ne pitävät mut kiinni elämässä ja arjessa, etten pääse vajoamaan syvään surun kuiluun aivan kokonaan.

 

Oona kevättalvella 2021.Tiedän että suru tulee kuitenkin olemaan valtava. Se kuristaa kurkkua jo nyt, ja pahin tosiaankin on vasta edessä. Syksy ei tule olemaan helppo. Siksi olen viime päivät pyöritellyt mielessäni seuraavan alkionsiirron ajankohtaa ja sitä, pitäisikö koko homma lykätä vähän myöhemmäksi. Sillä jos sekin päättyy taas siihen samaan tuttuun musertavaan suruun ja vuolaaseen räkäitkuun jolle ei ihan heti loppua näy, silloin mennään todella jaksamisen äärirajoille ja joudun tosissani miettimään kuinka kestän sen kaiken niin että voin rehellisesti kuvailla olevani edes jotenkuten järjissäni. En haluaisi samanaikaisesti kahta niin suurta iskua sydämeen kerralla.
Käyn viikon päästä labrassa kilpirauhaskontrollissa, jonka tulosten pohjalta olisi tarkoitus alkaa miettiä seuraavaa alkionsiirtoa. Ja jos labroissa on häikkää, silloin ainakin jäädään vielä odottelemaan ja säätämään lääkitystä. Yhtäkään siirtoa en edelleenkään aio tehdä huonoilla kilpirauhasarvoilla. Nyt on kuitenkin mietittävä, onko siirto muutenkaan fiksua tehdä samaan rytäkkään tämän menetyksen kanssa. Vaikeita päätöksiä, mutta niitä täytyy nyt vain yrittää tehdä. Voihan olla, ettei alkio edes kiinnittyisi jos kroppa käy surun takia niin ylikierroksilla. Ehkä siitäkin syystä voisi olla paikallaan antaa pahimman olon ensin hiipua pois ja vasta sitten miettiä seuraavaa myrskyä. Luotto kun ei edelleenkään ole mitenkään iso siihen, että voisin ihan oikeasti tulla raskaaksi ja saada pienen ja niin hartaasti toivomani ja odottamani nyytin syliin asti. Aina sitä vain pelkää pahinta.
Kommentit (2)
  1. Kristiinaaa
    29.8.2021, 03:47

    En tiedä, löydänkö oikeita sanoja tähän viestiini. Haluaisin toivottaa hurjasti voimia tähän ajanjaksoon ja kertoa, että täällä on yksi, joka jollain tavalla ymmärtää, miten vaikeita aikoja käyt läpi. Oma rakas kissani sairastui joulukuussa 2019; rutiinitarkastuksessa huomattiin erään veriarvon olevan pilvissä. Lääkehoito aloitettiin, mutta pari kuukautta myöhemmin hänet jouduttiin lopettamaan, sillä kyseessä olikin pitkälle levinnyt syöpä. Nuo pari kuukautta olivat yhdet elämäni kamalimmista, samoin oikeastaan koko seuraava vuosi. Pohdin jatkuvasti, mitä olisin voinut tehdä toisin ehkäistäkseni sairauden, ja koin syyllisyyttä siitä, teinkö viimeisistä viikoista ja hetkistä varmasti mahdollisimman hyviä. En kyennyt mihinkään järkevään pitkään aikaan, toki omat aiemmat haasteeni masennuksen kanssa sekä koronapandemia vaikuttivat tähän myös. Kun kuolemasta tuli vuosi, koen että kykenin päästämään surusta irti. Tämä Mary Oliverin teksti oli ja on minusta erityisen kaunis ja kuvaava. Voimia <3

    “to live in this world

    you must be able
    to do three things
    to love what is mortal;
    to hold it

    against your bones knowing
    your own life depends on it;
    and, when the time comes to let it go,
    to let it go”

    1. Kiitos kun kommentoit! 🙂 Nuo syyllisyyden tunteet ovat tuttuja myös täällä, tuntuu että tällä hetkellä pyörin niiden kourissa joka päivä vaikka järjellä tiedän, ettei mitään olisi voinut tehdä toisin ja koiruuden ikäkin jo vaikuttaa varmasti sairauden etenemiseen. Silti jossittelu on koko ajan ajatuksissa mukana, ehkä näistä asioista olisi hyvä jutella eläinlääkärin kanssa koska luulen, että ammattilaisen vahvistus sille etten olisi voinut tehdä asioita paremmin voisi helpottaa tätä pään sisällä käyvää mylläkkää. Voimia myös sulle rakkaan kisun poismenon johdosta. Suru ottaa oman aikansa, ja surulle onkin hyvä antaa ihan niin paljon aikaa kuin se vaatii, surra niin kauan kuin siltä tuntuu. Kyllä se sitten jossain vaiheessa helpottaa, aikaa se ottaa ja vaikeita hetkiä tulee, mutta jossain vaiheessa asian käsitteleminen ja rakkaan muisteleminen tuntuu jo keveämmältä <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *