Kolmenkympin hedelmällisyyskriisi

Täytän tänään 30 vuotta.

 

Ajattelin jo muutama vuosi ennen tätä syntymäpäivää, että kunhan kolmekymppiset koittaa, niitä juhlitaan sitten isosti ja railakkaasti. Ihan vain juhlimisen ilosta ja siksi, että pyöreitä vuosia nyt vain usein on tapana siten juhlia. Kuitenkin nyt, kun korona jyllää, eikä oikein mihinkään voi lähteä tai isommalla porukalla bileitä järjestää, siirtyy suunnitelma tuonemmas. Tänä vuonna juhlitaan pienemmällä kaveriporukalla ihan kotona vain, mikä on toki ihana tapa juhlistaa merkkipäivää sekin. Kieltämättä isot juhlat olisivat varmasti kivat, ja se olisi hyvä syy myös koota yhteen niin perhettä kuin myös ystäviäkin iloisen juhlan merkeissä. Mutta onneksi tämän kaiken voi aivan hyvin tehdä tämän vuoden sijaan vaikka ensi- tai seuraavanakin vuonna, ei se niin tarkkaa ole 🙂

 

Voisinpa sanoa, etten olisi kohdannut sitä kuuluisaa kolmenkympin kriisiä lainkaan. Itseasiassa vanheneminen ei muilta osin tunnu juuri missään, pystyn suhtautumaan siihen tyynesti ja asennoituen siten, että ikää tulee eikä tähän väistämättömään tosiasiaan kannata ainakaan liiaksi ikävin tunnelmin takertua. En myöskään kaipaa paluuta teiniaikoihin, vaan olen oikein tyytyväinen ettei niihin myrskyihin voi enää päästä takaisin. Näin on hyvä.

 

Mutta. Tässä on se yksi mutta. Ehkäpä jo arvaatte mikä. Aivan oikein. Lapsettomuus ja huoli hedelmällisyydestä. Se on se ainoa asia, joka ikääntymisessä ahdistaa, ja se tekee sitä sitten kaiken muun kriiseilyn edestäkin.

 

Kun olin teini, toiveenani jo tuolloin oli, että olisin jo nuorena äiti. Se tarkoitti, että olisin sitä jo reilusti alle kolmikymppisenä ja mielellään useammallekin kuin yhdelle lapselle. Siitä haaveilin, ja siitä myös halusin pitää kiinni niin tiukasti kuin se oli mahdollista. Pidin toivoa yllä, mutta se ei riittänyt, yritys ei riittänyt. Mikään ei riittänyt eikä auttanut. Tässä sitä nyt ollaan, vanhenemassa vauhdilla juosten kilvan ajan kanssa. Ehdinkö ennen kuin hedelmällinen kelloni pysähtyy lopullisesti. Vaikka asetin ikäraamin hartaimmalle toiveelleni, olisin silti yhtälailla onnellinen sen toteutumisesta, tapahtuisipa se milloin tahansa iästä riippumatta. Kunhan se vain tapahtuisi. Voi kuinka toivonkaan sitä, ja samaan aikaan pelkään ettei minusta koskaan tule äitiä niin, että sydämeni särkyy siitä pelosta.

 

Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että olen vielä niin nuori ettei tässä ole mitään hätää. Sitä  lähes kaikki aina jaksavat hokea. Fakta on kuitenkin se, että naisen täytettyä 35 vuotta, alkaa hedelmällisyys vauhdilla heikentyä. Niin lääkärit aina sanovat. Pelottelevat. En ole enää niin valtavan nuori, että tässä olisi aikaa vain rallatellen odotella että kyllä se vauva sieltä sitten joskus saapuilee. Ja kuitenkin sekin ärsyttää, kun joku toinen taas muistuttaa ettei aikaa tämän ikäisellä enää ole loputtomasti jos lisääntyä meinaa. Tiedän sen, ei siitä tarvitse muistutella. Mikään ei näköjään ole hyvä, valitsipa mitkä sanat tahansa. Kummallista venkoilua tämä pääni sisus. Tiedostan itsekin olevani liiankin herkillä tämän asian äärellä.

 

Haaveenani on aina ollut monilapsinen perhe. Kolme tai neljä lasta. Se on lapsiluku, jonka olen aina toivonut täyttyvän. Olisin ehdottomasti ikionnellinen yhdestäkin lapsesta, jos minulle hänet suotaisi. En kuitenkaan voi väittää, etteikö tilanne vaatisi käsittelyä ja jonkinlaisen suruprosessin läpikäymistä, ellen saisi hänelle sisaruksia. Edes yhtä lisää. Jotkut paheksuvat ns. lapsellisia lapsettomia, jotka surevat kun sitä toista lasta ei tullutkaan / toivottu lapsiluku täyttynytkään, vaikka yksi lapsi on olemassa. Ymmärrän tässä tilanteessa molemmat näkökannat oikein hyvin, että tahaton lapsettomuus voi aiheuttaa niin paljon erilaisia vaikeita tunteita, ettei niille ja niiden mutkikkuudelle oikeasti aina voi mitään – ne vain tulevat ja niille on hyvä antaa lupa tulla ja olla niin kauan kuin ne ovat läsnä. Toipuminen on helpompaa, kun niitä ei kiellä ja patoa sisälleen. Ymmärrän tämän myös siksi, että tiedän, että kuuluisin  itsekin lapsellisiin lapsettomiin ja surevani toteutumatta jäänyttä lapsilukua mikäli niin kävisi. Omalla kohdallani uskon kuitenkin, että pääsisin asiasta kuitenkin yli ja oppisin hiljalleen hyväksymään sen, olisihan minulla kuitenkin jo yksikin lapsi. Toisaalta tunnen vahvaa myötätuntoa myös heitä kohtaan, jotka ahdistuvat tuosta termistä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tiettyä lapsilukutoivetta ei ole ja yksikin ”riittää”, voi tuntua turhauttavalta kuulla jo yhden lapsen saaneen surua kun olisi itse valmis mihin tahansa päästäkseen samaan elämäntilanteeseen että olisi äiti tai isä edes yhdelle.

 

Myönnän ihan reilusti, että nyt uuden vuosikymmenen täyttymisen kynnyksellä olen alkanut todella pelätä, ettei lapsilukutoiveeni koskaan täyty. Olen jo nähnyt kuinka vuodet vilahtavat ohi silmissä. Eihän siitä ole kulunut aikaa kuin muutama päivä, kun makasin ensimmäistä kertaa klinikalla toimenpidepöydällä toiveikkaana ja innoissani saamastani mahdollisuudesta nyt vihdoinkin raskautua lääkärin tehdessä minulle ensimmäistä inseminaatiota. Silloin ei ollut vielä tietoakaan karvaista pettymyksen kyyneleistä, ahdistuksesta ja siitä kauhusta kun joutuu puntaroimaan, miten päästä jälleen jaloilleen jos juuri käsillä oleva kerta menee taas pieleen.

 

Ja oikeasti tuosta kaikesta on kulunut jo reilut neljä vuotta. Välillä oikein havahdun ajattelemaan sitä, kuinka nopeasti vuodet ovat vierineet ja kavahdan samantien. Mitä jos näin käy tulevaisuudessakin. Mitä jos en vain saa itseäni raskaaksi. Voisipa ajankulun vain pysäyttää kunnes olen valmis. Kun olen saanut toteuttaa kaiken sen josta aika jokaisella eteenpäin ottamallaan askeleella riistää aina vähän lisää mahdollisuudesta toteutua.

 

Jokin järjen ääni pääni sisällä yrittää sanoa, että kyllä maailmassa on muitakin kolmekymppisenä esikoisensa saaneita naisia, jotka ovat onnellisesti äitejä useammalle lapselle. Että älä hätäile, älä panikoi. Älä stressaa niin kamalasti. Mutta kuinka paljon heitä todellisuudessa on, siihen en oikein osaa sanoa ja sekin ahdistaa. Olen lähivuosina sulkenut korvani kaikelta muiden pikkulasten äitiyteen liittyvältä, koska en vain ole kestänyt kuulla mitään, kaikki on sattunut liikaa. Ehkä tässä tapauksessa olisi hyvä nyt edes kerätä kokemuksia siitä, kuinka moni on lapsia saanut, minkä ikäisenä ja kuinka monta. Se voisi helpottaa oloani edes vähän. Koska heitä ihan varmasti on. Ja sitten kuitenkin vastaan hyökkää ajatus: Se, että kaikki ihana tapahtuu jollekulle toiselle ei tarkoita että se sama tapahtuisi minullekin, ei ole mitään takeita siitä, että olisin itse yhtä onnekas. Onhan tässä lennetty jo niin monesti rähmälleen ennenkin. Ja ne lääkäreiden medialle aina väliin heittelemät sanat naisen hedelmällisyydestä kummittelevat tuon tuosta mielessä.

 

Yritän napata ajatuksiini positiivisena puolena luottamusta herättelemään myös sen, että pakkasessa olevat alkioni on kaikki kerätty ollessani 27-vuotias, jos se mitään auttaa. Tuolloin munasoluni olivat vielä tätä hetkeä nuorempia. Eikö sekin jo parantaisi mahdollisuuksia edes vähäsen?

 

Sisimmässäni tiedän, että minun pitäisi ehkä hiljalleen alkaa totutella ajatukseen tai ensin edes ihan pieneen muruseen siitä, että ikää tulee koko ajan lisää, ja etten ihan todella välttämättä voi koskaan sanoa lapsilukuni olevan alkuperäisen toiveeni mukaisesti täynnä. Jo tässä vaiheessa se tuntuu niin hirvittävän pahalta. Pystyn kuitenkin tunnustelemaan sitä aivan varovaisesti ilman tunnetta, kuin ei pian saisi enää lainkaan henkeä. Se kertoo minulle, että pärjäisin kyllä tuon tosiasian kanssa sitten lopulta elämäni loppuun saakka. Mutta jos yritän samalla tavalla tunnustella kokonaan lapsettomaksi jäämistä, murrun pieniin palasiin jo pelkästä ajatuksesta. Sitä haavaa ei mikään koskaan pystyisi parantamaan. Ainakin nyt uskoni siihen on täysi nolla. On vaikka monet sanovat, että aika kyllä parantaa kaiken. En usko ajankaan pystyvän tuohon ihmeeseen. Olen joskus kuullut, etteivät kaikki lapsettomuudesta selviä. Ja pelkään että minä olen yksi heistä jos se kohdalleni lopulta osuu.

 

Kokonaan toivoa ei kuitenkaan pidä heittää. En suostu siihen vielä. En perhekoon, enkä varsinkaan ylipäätään äidiksituloni suhteen. Onhan tässä vielä aikaa jäljellä, ei se kokonaan ole loppu. Kuitenkin uusi ikävuosi laittaa kriiseilemään, mikä tällaisessa elämäntilanteessa on mielestäni ihan ymmärrettävää. Nyt kuitenkin täytyy vain katsoa, mitä tulevat, vielä naiselle hedelmällistä aikaa sisältävät vuoteni tuovat tullessaan. Muutakaan ei voi kuin katsoa. Ja toivoa, ja toivoa vielä vähän lisää.