Vaikea hammashoitopelko, jonka en koskaan uskonut helpottavan Osa 1
Olen parissa tekstissäni aiemmin sivunnut hammashoitopelkoani ja sitä, kuinka kaikista peloistani huolimatta hammastarkastus ja tarvittavat korjaustoimenpiteet ovat nyt ajankohtaisia. Ajattelin purkaa koko pelkoon liittyvän tarinani nyt tänne blogiin vertaistueksi muille samasta pelosta kärsiville. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa noin 10 prosenttia aikuisista pelkää hammaslääkärikäyntejä niin, että se vaikeuttaa merkittävästi tarvittavaa hoitoa tai saa pahimmassa tapauksessa jättämään ne kokonaan väliin. Ennen kuin itse uskalsin olla yhteydessä suun terveydenhuollon palveluihin edes ihan varovasti vain kyselläkseni, luin netistä muiden pelkopotilaiden kokemuksia ja sain niistä rohkaisua ottaa aina uuden askeleen ja edetä hiljalleen asiassa. Toivon, että tämä kertomani rohkaisisi myös muita pelkääviä. Sillä meitä kuitenkin on paljon.
On hienoa, että hammashoitopelosta puhutaan nykyään yhä enemmän ja enemmän esimerkiksi mediassa, sitä käsitellään muun muassa useiden hammaslääkäriasemien nettisivuilla olevissa artikkeleissa ja pelkopotilaille tarkoitetuissa palvelukuvauksissa, sekä yhä useammat kertovat omasta pelostaan avoimesti ja julkisesti. Minusta avoimuus tässä asiassa on erittäin tärkeää, sillä pelko on täysin luonnollinen tunne, eikä sitä pidä hävetä tai peittää. Sen voi rohkeasti sanoa ääneen, eikä se tee kenestäkään hölmöä tai heikkoa.
Muistan omalta lapsuusajaltani hyvin hämärästi niitä hammaslääkärikäyntejä, jolloin tuoliin istuminen oli vielä helppoa ja mukavaa. Nuo käynnit sisälsivät pelkästään peilillä suuhun katsomisen ja lääkärin toteamisen kaikki hampaat täysin terveiksi. Samaan paikkaan oli aina kiva mennä uudelleen eikä pelosta ollut tietoakaan. Tuolloin olin vielä onnellisen tietämätön kaikesta siitä kauhusta, mitä hammaslääkärissä voikaan kokea, ja miten paljon se elämään voikaan vaikuttaa.
Mutta sitten yksi päivä, hetki hammaslääkärin huoneessa muutti aivan kaiken. Olin viiden vuoden ikäinen, elettiin 90-luvun puolivälin paikkeilla. Muistan, että vasemmalla puolella ylhäällä poskihampaassani oli isohko reikä. Sellainen, jonka pystyi tuntemaan kielellä, niin ainakin ajattelin. Tämä oli määrä paikata pian. Ja kun päivä koitti, oli lapsen mieli kai kuvitellut ettei se kovin kummoinen toimenpide voi olla, ettei sitä tarvinnut pelätä. Muistan vielä vastaanotolle saavuttuani esitelleeni innoissani hammaslääkärille, että katso mikä mulla on tuolla ylähampaassa. Lääkäri kysyi, että onko siellä peikonpesä ja katsoi samalla suuhuni. Vielä tuossa vaiheessa en ollut tuolissa, eikä minkäänlaisia laitteita ollut esillä. Ja vielä silloin kaikki oli hauskaa ja mutkatonta. Peikon pesähän se siellä. Paikataan se nyt pois. Hassua, miten 25 vuoden takaiset asiat voivat olla näin kirkkaina mielessä, vaikka olin vielä aivan pieni lapsi.
Kiipesin tuoliin maate. Sitten se oli siinä. Hauskuus, rauha ja rento tunnelma olivat kuin pois pyyhityt eikä mikään enää ollut kuten ennen. Tilalla oli pelkkää kipua, kauhua ja epätietoisuutta siitä, mitä tästä eteenpäin tulee tapahtumaan. Suu auki ja menoksi. Paikattavaa hammastani ei puudutettu lainkaan, minulta eikä sen enempää vanhemmiltanikaan edes kysytty haluanko sellaista. Kaikki alkoi siltä istumalta. Pora vinkui, toinen jyrisi heti perään ja se sattui niin että kipu tuntui päässä saakka. Muistan kivun kuin eilisen päivän. Se oli aivan hirveä. Sellainen jota en voi millään sanoin kuvailla.
Olin lapsi, joka ei oikeastaan koskaan myöntänyt pelkäävänsä mitään. Olin vähän sellainen kova ja halusin olla väkisin rohkea myös sellaisissa tilanteissa, joissa pohjimmiltani en sitä ollut. Tätä ei kyllä uskoisi nyt enää aikuisiällä, sillä olen muuttunut avoimemmaksi myös heikkojen kohtieni sekä ikävien tunteiden näyttämisen ja niistä puhumisen suhteen, eikä mitään pinnan alla liikkuvaa tee enää ollenkaan vaikeaa sanoa ääneen. Lapsena itkinkin äärimmäisen harvoin, mutta nykyään itkuhanat aukeaa hyvinkin helposti. Iän karttuessa musta on kuoriutunut tosi herkkä ihminen, minkä koen ainoastaan hyvänä asiana. Mutta lapsena, viisivuotiaana siinä hammaslääkärin tuolissa en pelkoani muista näyttäneeni. Mielessäni velloi kuitenkin ajatuksia: Entä jos tämä kipu ei ikinä lopu? Entä jos kaikki nämä härvelit jäävät suuhuni kotiin viemisiksi? Jos ne jäävät, niin saan ne kyllä pois kun kotona pyydän että ne otetaan pois. Yritin rauhoitella itseäni ja vakuuttelin että ei tässä ole hätää. Sen verran hammaslääkäri kyllä toimi oikeinkin, että hän selitti koko ajan mitä teki, muttei se kivun aiheuttaman pelon keskellä enää tuntunut juuri miltään. Jossain vaiheessa kysyin, että eihän enää porata. Ei porata, eikä porattu. Se oli siltä kerralta ohi.
Noustuani tuolista olin tokaissut, etten syö enää ikinä karkkia. Minulle oli lapsena kerrottu, kuten monille muillekin lapsille ainakin vielä tuohon aikaan kerrottiin, että nimenomaan karkit ja sokeri ovat niitä hampaiden rei’ittäjiä, vaikka tosiasiassahan reikiä voi tulla söi sokeria tai ei. No onpa sitä karkkia tässä elämän varrella tähän saakka tuosta kokemuksesta huolimatta sillointällöin syöty, ja tullaan syömään myös jatkossa.
Tuon reissun jälkeen joka ikinen hammaslääkärikäynti on ollut pelkkää painajaista peruskoulun yhdeksänteen luokkaan saakka. Vaikkei mitään pahempaa ole sattunut lukuunottamatta joitakin pieniä vihlaisuja porattaessa tai maitohammasta poistettaessa lapsena (josta olin myös aivan tuhannen paniikissa), pelkäsin silti joka kerta. Peruskouluaikoina oli hammaslääkäriin aina vuosittain mentävä. Ajat jaettiin koulun puolesta ja yleensä ne olivat kesken koulupäivän. Pakoon ei päässyt. Tarvittaessa hammaslääkäri antoi uusia aikoja paikkauksia ja muita tarvittaviin toimenpiteitä varten, eikä niistäkään voinut luistaa. Olin poikkeuksetta aina ennen omaa käyntiäni todella peloissani. Noin viikkoa ennen h-hetkeä en pystynyt kunnolla syömään, nukkumaan tai keskittymään juuri mihinkään. Laskin aina vain päiviä, tunteja ja minuutteja tuohon hetkeen ja mitä lähemmäksi se tuli, sitä pelokkaammaksi muutuin. Voin huonosti, olo oli jatkuvasti sellainen kuin oksentaisin hetkenä minä hyvänsä, mutta kertaakaan en oksentanut. Odotushuoneessa vapisin, tärisin ja pelkäsin aivan kaikkea mitä ympärillä oli: Ääniä, hajuja, tuoleja, ihmisiä, avautuvia ovia, kaikkea. Ja kun minut kutsuttiin huoneeseen, olin pakokauhun vallassa. Enkä vielä silloinkaan saanut sanotuksi ääneen että nyt pelottaa niin että itkettää. Yläasteikäisenä ajattelin, ettei ikäiseni enää kuulu pelätä, että kyllä sellaisesta tunteesta pitää olla päässyt jo yli, mikä on näin jälkeenpäin ajatellen ihan höpöhöpöä. Pelko kun ei todellakaan katso ikää. Vieläkin vähän kuitenkin ihmettelen sitä, miten on mahdollista ettei hammaslääkäri tätä koskaan huomannut, ei siis kumpikaan lääkäreistä jotka minua peruskouluaikanani hoitivat. Tai ainakaan he eivät koskaan yrittäneet helpottaa pelkoani, tai sitten en vain muista tai se oli niin pientä ja ohimennen tapahtunutta, ettei siitä ollut näin suuren tunteen läpi apua.
Yhdeksännen luokan loppukeväällä vähän ennen peruskoulun päättymistä kävin vielä koulun antamalla ajalla tarkastuksessa ja paikkauttamassa yhden hampaan. Muistan, kuinka tuolista silloin viimeistä kertaa noustessani sanoin itselleni mielessäni että nyt tämä on ohi. Nyt ei enää ikinä tarvitse mennä hammaslääkäriin jos en halua, koska kukaan ei siihen pakota. Tiesin kyllä, että sinne olisi joskus mentävä tai muuten voi hampaille ja yleisellekin terveydelle käydä todella huonosti. En kuitenkaan välittänyt tuosta järjen äänestä, vaan annoin olla ja päätin ettei suuhuni enää työnnetä yhtäkään hammaslääkärin varusteisiin kuuluvaa härpäkettä. Yhden pienen poikkeuksen tein parisen vuotta tuosta eteenpäin, kun kävin ottamassa hammaskorun, ja tuota tempausta myös pelkäsin mutta se oli nopeasti ohi. Koru kimmeltää suussa edelleen.
Vuodet vierivät. Hampaat olivat oireettomat ja aina vain vuosi vuodelta lykkäsin hammaslääkäriin menoa tuonemmas, vaikka monet ystävät, tutut ja erityisesti perheeni aina väliin yrittivät kannustaa sinne menemään. En vain pystynyt, koin sen äärimmäisen vaikeana. Ja mitä pidemmälle asiaa venytin, sen vaikeammaksi se kävi. Muutin vuonna 2014 Helsinkiin, ja jossain vaiheessa mietin olisiko uudessa kaupungissa helpompaa edetä tuoliin saakka, muttei se niin helposti käynyt täälläkään.
Nyt kuitenkin kuten olen kertonutkin, pakotin itseni väkisin viime syksynä, reilun 13 vuoden hammaslääkäritauon jälkeen ottamaan yhteyttä Helsingin kaupungin suun terveydenhuoltoon. Se tuntui kuin olisin leikannut itseltäni päätä irti, mutta tein vain lopulta päätöksen, että nyt on pakko tarttua loputtoman kauan kestäneestä tuumailusta toimeen ja välittää itsestään ja mahdollisesta tulevasta vatsassani kasvavasta sikiöstä sen verran, että turvaisin meille mahdollisimman hyvät lähtökohdat suun bakteerien osalta terveeseen ja turvalliseen elämään. Olin ensisijaisesti huolissani siitä, että hampaistani voisi löytyä jotain mikä estää minua tulemasta raskaaksi ja olisi syyllinen epäonnistuneisiin hedelmöityshoitoihini. Lääkäri myös lapsettomuusklinikalla lämpimästi suositteli hampaiden hoitamista ennen kuin raskauden yrittämistä jatkettaisi.
Olin tehnyt googlen avustuksella itselleni jo kaikki mahdolliset diagnoosit parodontiitista mädäntyneisiin ja niin vaikeasti reikiintyneisiin hampaisiin, että ainakin puolet pitäisi poistaa. Siitä huolimatta tämä oli vakaa uskoni hampaideni kunnosta, vaikkei minkäänlaisia oireita ollutkaan. Tiesin, että parodontiitti voi olla kokonaan oireeton. Olin joitakin vuosia sitten huomannut hampaita harjatessani verenvuodon ikenistä, jonka tiesin merkitsevän ientulehdusta. Koska jätin asian silloin hoitamatta, päättelin sen nyt edenneen vaikeaan parodontiittiin. Olin jossain vaiheessa aivan varma, ettei hampaitani voida korjata enää ollenkaan. Uskon, että voimakas pelko aiheutti nämä kuvitelmat vaikka epämääräiset tuntemukset hammaskalustosta puuttuivatkin kokonaan.
Helsingin kaupungilla on suun terveydenhuollon chat, jota kautta voi halutessaan olla yhteydessä hammashoitajiin, varata aikoja tai kysellä mieltä askarruttavia asioita. Tämä oli minulle todella hyvä väylä, sillä puhelinsoitto tuntui aivan ylitsepääsemättömältä. Vielä siinäkin vaiheessa, kun viime lokakuussa lopulta kirjoitin chattiin ensimmäistä viestiäni, vapisin ja tärisin ja olin todella huonovointinen. Kun hoitaja chatin toisessa päässä kysyi haluaisinko palvelusetelin, jolla voisin valita hoitavan tahon yksityisten hammaslääkäriasemien valikoimasta itse, sain tosissani tehdä töitä etten sulkisi vain chattia ja pakenisi paikalta, ja pakotin itseni kirjoittamaan: Kyllä, otan palvelusetelin.
Mitä tämän jälkeen tapahtui? Kuinka asiat etenivät siihen pisteeseen, että tähän mennessä hampaistoni on onnistuttu jo tarkastamaan ja paikkaamaan sieltä kaksi reikääkin ilman suurempia paniikkireaktioita? Tämä kaikki selviää postauksen toisessa osassa, jonka julkaisen täällä blogissa piakkoin. Tähän se ei oikein enää mahtuisikaan, sillä muuten postauksesta tulisi liian pitkä :) Pysykäähän siis kuulolla!