Mitäs läksit!
Moikka!
Mun on jo kauan aikaa pitänyt kirjoitella tänne vähän ajatuksiani hedelmöityshoitojen kustannuksiin liittyen, joten nyt voisi olla hyvä hetki puida asiaa tarkemmin.
Julkisen puolen tarjoamien hedelmöityshoitojen kustannuksista kokemusta ei mulla ole, ainoa asia jonka niistä tiedän on että ne ovat yksityisen hintoja rutkasti edullisemmat. Kaikki omat hedelmöityshoitoni on tähän mennessä tehty yksityisellä, ja tullaan hyvin suurella todennäköisyydellä tekemään myös jatkossa, joten tämä postaus koskee siis ainoastaan niitä.
Kun pian kuusi vuotta sitten otin ensimmäistä kertaa yhteyttä klinikalle jossa hoitotaipaleeni alkoi ja kysäisin kevyempien hoitojen tarkempia hintoja, olin vastauksen saatuani kuin puulla päähän lyöty – kuin ilmat olisi isketty keuhkoista pihalle. Ei voi olla. Miten voi olla. Miten tämä voi olla näin kallista? Eihän mulla koskaan ikinä ole varaa näihin hoitoihin etenkään kun vielä opiskelin siihen aikaan lähes kaiken ajan. Se oli jonkinlainen sokintäyteinen ensireaktioni. Epäuskon ja kauhunsekainen. Se kaikki kuulosti yht’äkkiä naaman eteen lämättynä niin isolta ja ylitsepääsemättömältä. Siittiöolki lähes 300 euroa / hoitokerta, siihen lisäksi inseminaatiosta tulevat kulut hieman reilut 400 euroa kertaa kohden. Mahdolliset lääkkeet. Tarvittavien hoitojen määrä oli pelkkä kysymysmerkki, kaikilla kun se raskautuminen ei käy ihan helposti. Lisäksi toki alkututkimukset, lahjasoluneuvonta, lääkärin ensikäynti, joista syntyi yhteensä noin 500 euron potti. Eikä pidä unohtaa siittiöiden käyttöoikeusmaksua, joka taisi tuolloin olla 1000 euroa. Kelakorvausten piiriin itsellisenä mulla ei ollut mitään asiaa, ne ovat vielä tänäkin päivänä tarkoitettu helpottamaan pelkästään heteroparien maksutaakkaa. Meinasin jo luovuttaa ja antaa olla. Jatkaa siittiöiden luovuttajan etsintää yksin ajatuksena saada raskaus alulle kotoa käsin.
Sulateltuani asiaa jonkin aikaa aloin kuitenkin jäsennellä tätä palapeliä päässäni uudelleen. Hiljalleen tulin siihen tulokseen, että koska luovuttajan löytäminen itse tuntui silloin todella haastavalta (pari vuotta myöhemmin hoitotauolla löysin sitten luovuttajan, jonka kanssa yritimme myös raskautta, mutta se onkin sitten toinen juttu johon voin palata myöhemmin), voisi klinikka olla sittenkin parempi ajatus. Aloin säästämään rahaa, nipistin joka kuukausi kaiken mitä pystyin ja elin tiukemmin. Nipistin omista menoistani, eläimiltä en säästänyt senttiäkään, se oli heti selvää ettei tämä saisi vaikuttaa niiden hyvinvointiin mitenkään. Lisäksi käytin jo valmiina olevia säästöjäni ja tyhjensin asuntosäästötilin, johon olin säästänyt pientä pesämunaa jo parin vuoden ajan. Ehtii omistusasuntoa varten säästää myöhemminkin, tämä on nyt se tärkeämpi projekti.
Niinpä sitten polkaisin hoidot käyntiin ja rahaa paloi. Ensin alkututkimukset ja muu tarvittava, jonka perään neljä inseminaatiota. Jossain vaiheessa inseminaatioiden välillä myös yhden siittiöoljen hintakin nousi jonkin verran, ja muut hinnat siinä samalla. Syksyllä 2015 hinnat olivat melko paljon matalammat mitä ne ovat nyt. Ne nousevat joka vuosi, osalla klinikoista hyvinkin reippaasti ja osalla taas ei juurikaan. Klinikoiden hinnastoissa on jonkin verran eroa, mutteivät ne ole mitään hurjia, hieman tuntuvia kuitenkin.
Kun aloitin vahvemman ja samalla hinnakkaamman ivf-hoidon hinnakkaine hormonilääkkeineen, lopetin laskemisen siitä, kuinka paljon siihen mennessä olin rahaa hoitoihin laittanut. Viisinumeroisen summan olen tähän mennessä kuitenkin laittanut jo likoon. En jaksanut enää ajatella sitä. Ainoa ajatus mikä päässäni löi oli, että maksoi mitä maksoi, lapsi on tärkein. Jos saisin lapsen, ei hoitoihin käytetyillä summilla siinä vaiheessa ole enää merkitystä. Ei lapselle voi laittaa hintalappua.
Jollain tasolla kuitenkin se harmitti ja harmittaa välillä edelleenkin, että aina uuden hoidon epäonnistuessa kerta toisensa perään rahat menivät ikään kuin hukkaan. Jos alkaisin nyt silmät kirkkaina väittämään etten koskaan olisi ankarasti kironnut klinikoiden hintatasoa, yhteiskunnan puolelta ammuttua kansalaisten epätasa-arvoista kohtelua hedelmöityshoitojen kentällä ja miettinyt, miksi juuri minä olen se jonka raskautumisen mahdollisuus lymyilee jossain tällaisten rahasummien takana, valehtelisin. Etenkin joskus vuosia sitten, kun olen joutunut pitämään hoitotaukoa ihan vain siksi että rahaa on tarvinnut säästää lisää, olen itsekseni raivonnut sitä, miksi meidät sinkkunaiset sekä naisparit pakotetaan maksamaan itsemme kipeiksi, että meillä olisi mahdollisuus perustaa lapsiperhe kun puolisoa ei syystä tai toisesta ole. Jokaisella syyt sinkkuelämään ovat omat ja moninaiset, henkilökohtaisetkin, eikä kaikkia voi vaatia odottamaan sen oikean löytymistä välttämättä ollenkaan, saati hedelmällisen aikarajan puitteissa. Koin koko asetelman hoitoihinpääsyn kriteereistä niin epäreiluna ja törkeänä, että se nostatti aiemmin useinkin pintaan voimakkaita tunteita. Eikä pelkästään itseni, vaan kaikkien meidän puolesta, jotka emme apua tarvitessamme vielä hetki sitten sitä saaneet.
Joskus jotkut ihmiset ympärilläni ovat mulle huomauttaneet, ettei hoidoissa ole mikään pakko käydä, että tämä kaikki on täysin vapaaehtoinen oma valintani. On ihmetelty sitä, miten ihmeessä haluan käyttää rahani tällaiseen, jossa onnistumisprosentti on niin pieni ja jossa ahneet lääkärit vievät rahat. Miksi en vain etsisi jotakin helpompaa ja halvempaa, järkevämpää vaihtoehtoa kuten vaikkapa odottelisi kumppanin löytymistä tai hankkisi jostakin omaa luovuttajaa. Tai yrittäisi vielä sitä julkista puolta. He saavat sen kaiken kuulostamaan niin yksinkertaiselta kuitenkaan oikeasti ymmärtämättä, kuinka mutkikkaisiin asioihin todellisuudessa ottavat kantaa.
Tietyllä tapaa vapaaehtoisuuspuoli on tottakin. Ainahan voi sanoa, että mitäs läksit. Valitsen itse sen, haluanko elää tilassa, jossa lapsettomuus jatkuvasti sattuu sydämeen ja suru nujertaa minut alleen ja runnoo palasiksi enkä voi muuta kuin antaa sen tehdä niin, sillä voimia ei ole enää mihinkään sen otteessa. Tai sitten edes yritän toteuttaa suurimman haaveeni perheestä, jollaista olen aina toivonut vaikka sekin vaihtoehto sisältää niitä haastavampiakin osa-alueita. Mielestäni on sallittua olla välillä pahalla mielellä myös rahanmenosta. Toki jokainen, joka tähän leikkiin ryhtyy lähtökohtaisesti tietää, että rahaa tulee kulumaan, ilmaista lystiä tästä ei saa mitenkään päin vääntämällä. Mutta siinä vaiheessa, kun epäonnistumiset vain seuraavat toisiaan eikä budjetti meinaa antaa myöten kokeilla uudestaan, on ok olla surullinen, pettynyt ja jopa vihainen. Vihainen olen itse ollut etenkin siitä, kuinka yhdenvertaisuus on poljettu kasaan, ja kaikille hoitoja ei olla tarjottu ja niitä rahallisesti valtion puolesta tuettu tasapuolisesti. Kaikki tunteet kuuluvat asiaan tämän tien kaikissa vaiheissa, ja se missä kohtaa mikäkin niistä nostaa päätään on hyvin yksilöllistä mutta ehdottomasti aivan normaalia.
Ja kyllähän minä tottavie tekisin kaiken helpommin ja edullisemmin, jos se vain olisi mahdollista. Jos puolisoehdokkaita kasvaisi puissa joista sen mieluisimman ja halukkaan voisi vain nyppäistä matkaansa, moni varmasti tekisi sen kyllä. Saattaisin ehkä toimia niin itsekin, mutta pidän myös sinkkuelämästäni sen verran paljon, ettei mulla ole mitään kiirettä tai kovaa tarvetta juuri nyt löytää ketään – näinkin on hyvä. Kyllä hän sitten joskus tulee kohdalle kun on sen aika, en kanna siitä minkäänlaista painetta enkä halua alkaa suhteeseen kenen tahansa kanssa pelkästään siksi, että saisin nopeammin lapsia. Enkä välttämättä tulisi edes raskaaksi ilman lääkärin apua, vaikka tässä olisi millainen kumppani hyvänsä sitä yrittämässä.
Siittiöiden luovuttajan kanssa on vähän sama juttu. Ei sellaista niin vain löydetä, kokemukseni mukaan siinä kestää aikaa. Ei luovuttajakaan voi olla kuka tahansa. Hänen täytyy olla sellainen, jonka kanssa voimme puhua asiasta avoimesti, sopia käytännön asiat sekä se, mitä sitten jos lapsi todella syntyisi. Meidän on molempien oltava samalla aaltopituudella, yhteisillä linjoilla kaikesta, pystyttävä kuulemaan kumpikin toistemme toiveet ja ajatukset ja hyväksymään ne molemmin puolin ennen kuin mitään konkreettista yrittämisen eteen voisi lähteä tapahtumaan. Koen, että kemioiden täytyy kohdata, ennen kuin tällaiseen voidaan ryhtyä, kyseessä on kuitenkin aivan erilainen tilanne kuin klinikan kautta tulevan tuntemattoman luovuttajan suhteen, josta en koskaan ole nähnyt vilaustakaan vaan klinikan puolesta on hoidettu kaikki taustatyö.
Julkisen puolen rumban käsittelinkin jo täällä blogissa aiemmin joten en avaa sitä nyt tarkemmin tässä postauksessa, ja sinne en hoitoihin ollut tervetullut – se asia ei tule varmasti muuttumaan vaikka vielä lähtisin sitä yrittämään. Ikääkin mulla on jo sen verran, että koska toivoisin useamman kuin yhden tai kaksi lasta, toiveissa kolme tai jopa neljä (jälkimmäiseen lukemaan tosin en jaksa enää uskoa), on pakko toimia.
Hedelmöityshoidot yksityisellä ovat kalliita, siitä ei pääse mihinkään. En silti koskaan allekirjoita, että niin olisi ahneuden vuoksi vaan siksi, että niin lääkärit kuin klinikan muukin väki yksinkertaisesti tarvitsevat palkkansa, eikä itse klinikankaan ylläpitäminen laitteineen ja muine systeemeineen ole aivan ilmaista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hedelmöityshoitoja ja niihin pääsyä pitäisi yhteiskunnan puolelta tukea enemmän. Pitäisi kiinnittää huomiota jonojen pituuksiin ja yhdenvertaisuuteen entistä tehokkaammin. Hedelmöityshoitopalveluita voitaisi hankkia esimerkiksi ostopalveluna yksityiseltä, mikä lyhentäisi jonoja, eikä kenenkään tarvitsisi odotella kohtuuttomia aikoja hoitoon pääsyä. Hieno edistysaskel on se, että nykyään myös julkisen puolen hedelmöityshoidot ovat avoimet myös sinkuille ja naispareille, mutta kelakorvausasiassa olisi vielä työnsarkaa, että myös niissä niin heteroparit kuin sinkut ja naisparitkin olisivat samalla viivalla.
Kaikesta huolimatta olen valtavan kiitollinen siitä, että mahdollisuus hoitoihin on ylipäätään olemassa. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Voisihan olla, etteivät yksityiset klinikatkaan suostuisi hoitamaan meitä sinkkuja. Voisi pahimmillaan olla niin, että laki kieltäisi tämän kokonaan. Hinnoista huolimatta on tärkeintä, että meitä halutaan auttaa, ja yksityisen tarjoaman hoidon piiriin on helppo hakeutua ja päästä. Siitä haluankin kiittää kaikkia, jotka tätä apua meille sydämestään ja syvällä ammattitaidollaan tarjoavat.