Hän on poissa

 

 

 

 

 

Aika eutanasiaan oli vasta alkuillasta puoli viiden aikaan. Päivä oli raskas, mutta toisaalta tavallaan kuitenkin ihana sillä saimme vielä olla yhdessä iltaan saakka. Tuntui aivan kamalalta odotella sitä hetkeä ja toivoin että aika vain pysähtyisi eikä sitä tulisikaan. Toisaalta taas toivoin kaiken olevan pian ohi, että voisin sanoa selvinneeni pahimmasta.

 

Se itsensä koossa pitäminen ei aivan onnistunut koko päivän osalta. Ajatus siitä, että tulisin kotiin tyhjä hihna kädessäni, ja ettei hän enää pian olisi tässä lähelläni vaan lopullisesti poissa alkoi olla sietämätön. Mietin ja stressasin sitä kuinka saisin itseni pidettyä edes jollain tavalla tolkuissani eläinlääkärin vastaanotolla. Pari tuntia ennen lähtöä itkin kotona koira sylissäni. Oli pakko vielä kerran sanoa kaikki mitä halusin, ettei mitään jäisi sanomatta. Kerroin kuinka rakas hän on, ja että äitin on nyt pakko päästää hänet menemään vaikkei haluaisi, että se on hänen parhaakseen ja pian ei ole enää kipuja vaan pelkkä rauha ja loputon onnellisuus ilman vaivoja tai minkäänlaista huolta. Kerroin, että ukki (oma isäni) on häntä siellä toisella puolella vastassa, ja että hän saa mennä kun se hetki on – me tulemme sitten perässä täältä jokainen omalla vuorollamme ja sitten me ollaan kaikki taas yhdessä ikuisesti. Pyysin anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun olen komentanut tai kieltänyt häntä, häätänyt pois vahtimasta ruokia tai torunut jostakin ei-toivotusta touhusta. Ei häntä ole paljoa tarvinnut torua tai komentaa sillä hän oli niin valtavan kiltti ja ystävällinen koira, mutta silti tunnen sanoinkuvailematonta syyllisyyttä siitä kaikesta. Lisäksi siitä, hoidinko hänen nivelrikkoaan riittävästi. Olisinko voinut tehdä vielä jotain enemmän tai paremmin? Jos olisin osannut toimia paremmin, olisiko hän vielä täällä?

 

Lopulta ei auttanut kuin pakata koirat taksin takaboksiin ja suunnata kohti väistämätöntä.

 

Vastaanoton aulassa oli juuri ultrasta saapunut koira, saman rotuinen kuin omat koirani mutta väriltään vaalea labradorinnoutaja. Oli juuri selvinnyt, että hänen vatsassaan kasvoi seitsemän pientä labbispentua. Mietin siinä, että yksi elämä päättyy nyt, ja uusia alkaa piakkoin, sellainen on elämän kulku. Rapsutin hetken tuota koiraa ja toivoin hiljaa mielessäni, että kaikki sujuu hänellä hyvin niiden pikkuisten kanssa.

 

Oonalle oli laitettu eläinlääkärin huoneessa lattialle peti, johon se reippaasti istuutui. Itse istuin hetken tuolilla, mutta kun lääkäri pian antoi rauhoittavan piikin Oonalle takajalkaan laskeuduin lattialle hänen vierelleen. Oonan häntä heilui loppuun saakka, vaikka hänestä näki että kipu oli jo kova. Huoneeseen kävellessämmekin se heilui taukoamatta. Rauhoittavan jälkeen sitä jatkui vielä jonkin aikaa, mutta kohta jo huomasin sen vaimenevan. Hetken Oona vielä istui, kunnes kävi makaamaan pedille ja häntä vaimeni lopullisesti rauhoittavan lääkkeen alkaessa tehota kunnolla. Silittelin häntä koko ajan, alusta aivan loppuun saakka. Hipsu asettui toiselle puolelle viereeni makaamaan. Hän taisi vaistota mitä tapahtuu, hän oli hyvin rauhallinen ja jotenkin hiljaisempi, se tavanomainen hötkyily oli tipotiessään.

 

Eläinlääkäri selitti koko ajan mitä hän tekee seuraavaksi. Jonkin ajan päästä rauhoittavasta hän ajoi karvat toisesta etutassusta ja laittoi kanyylin paikalleen. Hän kertoi lääkkeistä joita alkoi tiputtaa hiljalleen kanyylin kautta koiran suoneen, kuinka kauan mikäkin kestää ja mikä milloinkin Oonan tajunnantaso oli. En saanut sanottua mihinkään yhtään mitään. Silittelin vain koiriani, pidin Oonaa välillä toisesta etutassusta kiinni ja tärisin. Kun tajuttomuus alkoi olla jo syvä, aloin tunnustella kylkiä. Hengittääkö hän vielä. Milloin hän hengittää viimeisen kerran. En saanut siitä selkoa, en pystynyt keskittymään mihinkään. Olin aivan sumussa. Olin ottanut kasvomaskin naamalleni ja se oli kyyneleistä kastuneena liimaantunut kiinni iholle. Tuntui etten saa happea millään. Nostelin maskia ja haukoin henkeä sen raosta.

 

Jonkin ajan päästä eläinlääkäri kuunteli sydänäänet. Ne olivat sammuneet. ”Hän on nyt poissa” hän lopulta sanoi. Ja siinä Oona nyt oli, pelkkä kuori hänestä. En koskaan aiemmin ollut nähnyt ketään kuollutta, en eläintä tai ihmistä. Olin kuvitellut, että ruumis muuttuu samantien kylmäksi ja kankeaksi, mutta Oona oli kuin hän olisi vain nukkunut. Oli niin vaikea käsittää, ettei hän enää nousisi siitä jaloilleen.

 

Halusin Oonalle yksilötuhkauksen. Lääkäri täytti papereita puolestani tähän liittyen ja esitteli mulle vaihtoehdot uurnista. Ja siinä menikin sitten aikaa ennen kun sain sanottua ääneen minkä uurnan haluan. En tiennyt mitä sanoa, mitä valita. Lopulta oli pakko valita jotain. Paperit saatiin täytettyä. Lääkäri jätti vielä meidät Oonan luokse keskenämme ja kertoi ettei ole kiirettä, saimme olla ihan niin kauan kuin siltä tuntuu.

 

Muistelen, että olimme Oonan luona vielä noin vartin verran. Hyvästelin hänet vielä kerran. Maski oli kammottavan tuntuinen naamalla, mutten jaksanut repiä sitä pois. Hipsu nuuski Oonaa korvan takaa. Minä silittelin vielä kerran pehmoista päätä, samettisia korvia, kuonoa ja selän pehmeää turkkia. Tassuja ja veltoksi muuttunutta häntää, joka aina heilui niin vimmatusti että usein vuosien varrella vitsailimme että sen häntälihakset täytyy olla priimakunnossa tuolla treenillä. Tunsin miten korvat alkoivat hiljalleen muuttua kylmiksi. Tuntui äärettömän vaikealta lähteä pois ja jättää hänet siihen. Se jättäminen oli pahinta. Päästää irti ja tajuta ettei enää koskaan voi tuntea hänen turkkinsa pehmeyttä käsien alla, niitä korvia ja koko rakasta koiraa. Suukotin vielä viimeisen kerran päälaelle, korvia, kuononvartta, niskaa ja selkää. Kaikkialle johon mulla on aina tapana ihan päättömän lässytyksen säestämänä eläimiäni suukottaa. Heippa rakas. Hei hei pikkuinen. Olit niin hyvä koira. Ihana äitin koila. Hyvää matkaa. Äiti rakastaa sua. Nähdään sitten myöhemmin kunhan äitin aika on täältä lähteä.

 

Lopulta keräsin itseni ja toisen koirani lattialta ja lähdin kävelemään ovea kohti. Vilkaisin monta kertaa taakseni lattialla makaavaa Oonaa. Niin monesti etten edes muista enää kuinka kauan siihen meni että käännyin aina vain kannoillani katsomaan uudestaan ja uudestaan. Lopullinen irti päästäminen oli niin vaikeaa. Kuitenkin lopulta pääsin ulos huoneesta. Eläinlääkäri tuli vielä vastaan odotustilassa. Hän sanoi että he huolehtivat nyt Oonasta tästä eteenpäin ja toivotti varovaista kotimatkaa.

 

Tulimme Hipsun kanssa kotiin. Olin sopinut ystäväni kanssa, että jos vain jaksaisin hän voisi tulla seurakseni meille. Kotiin tultua en kuitenkaan jaksanut muuta kuin rojahtaa sänkyyn itkemään ja suremaan. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, ettei mun tarvinnut tulla tyhjään kotiin. Että mulla on kuitenkin muu karvalauma täällä pitämässä mut kiinni arjessa ja pakottamassa sängystä ylös. Nuori labbisneiti tarvitsee tekemistä ja meininkiä, muuten hän alkaa keksiä sitä lenkillä itsenäisesti. Hänen kanssaan on puuhasteltava riittävästi, ja hyvä että hän on ja pakottaa mut ylös ja ulos liikkumaan ja harrastamaan.

 

Oonan poismenosta on nyt pian kolme viikkoa. Viikot ovat olleet vaikeat, mutta ensimmäinen viikko oli pahin. En saanut kiinni mistään muusta kuin eläinten hoidosta arjessa. Surin ja annoin surun tulla vapaasti, sillä vain suremalla se sitten aikanaan helpottaa. Nyt hengittäminen on jo ihan vähän helpompaa, mutta pahalta silti edelleen tuntuu ja ikävä on vahvasti olemassa päivittäin. Yritän selvitä päivä kerrallaan, mennä rauhallisesti hetkestä seuraavaan. Joku on joskus sanonut, että voi mennä vuosikin ennen kuin suru helpottaa. Tästä on tulossa siis pitkä vuosi jos todella näin on. Mutta kuten totesin – suru on surtava, sitä ei missään tapauksessa kannata padota sisälleen. Silloin sen kanssa vasta onkin raskasta, ja se kyllä löytää tiensä ulos ennemmin tai myöhemmin omalla tavallaan rankemman kautta. Lemmikin kuolemaa saa surra, se on suuri ja kokonaisvaltainen suru eikä sitä pitäisi kenenkään vähätellä. Uskon, että vain toinen sellainen, joka on kokenut syvän tunnesiteen eläimeen voi täysin tietää kuinka raskasta eläimen menettäminen on. Kaikki lemmikit ovat mulle perheenjäseniä. Niitä rakastetaan koko sydämestä, niistä huolehditaan ja niitä hoidetaan niin hyvin kuin vain ikinä osataan. Ja kun jotain niin rakasta menettää, kestää oman aikansa ennen kuin asian kanssa oppii elämään niin ettei se tee koko ajan kipeää. Se, kuinka kauan suru kestää ja kuinka vahva tunne se on, on yksilöllinen asia ja jokaisella omanlainen. Tärkeintä on muistaa, että suru on todellinen, ja suremiseen on aina lupa eikä sille ole määräaikaa milloin sen täytyy loppua. Suru hellittää ajallaan, ja eteenpäin siinä voi askeltaa vasta sitten kun on siihen itse valmis.

 

 

Uskon kuolemanjälkeiseen elämään. Uskon siihen, että tapaamme kaikki rakkaamme rajan toisella puolen. Nyt olen kuitenkin etsinyt ja odottanut merkkiä että näin todella on. Tämän pohjattoman surun keskellä olen yrittänyt etsiä tietoa ja hakea lohtua muiden rajakokemuksista siihen, että todella tapaan vielä koirani, saan hänet takaisin enkä menetä häntä enää koskaan. Tieto siitä toisi nyt suuren lohdun surussa. Siihen ajatukseen olen nyt tarrautunut. Aikaa varmasti vie, ennen kuin suru väistyy taka-alalle ja muuttaa muotoaan. Annan kuitenkin sille tilaa olla niin kauan kuin se on. Aikanaan se varmasti hellittää ja voin hymyillen muistella yhteisiä hetkiämme vuosien varrelta. Nyt yritän kuitenkin palailla taas kiinni normaaliin arkeen.