Aina ei voi adoptoida
”Ainahan te voitte / sinä voit adoptoida”, on yleinen lohduksi tarkoitettu lausahdus jonka tahattomasti lapseton saa kuulla, kun hedelmöityshoidot eivät meinaa tuottaa tulosta. Sen herättämät tuntemukset ovat meistä kullakin tosi yksilöllisiä, osan korvaan ehdotus ei kuulosta kovinkaan ikävältä kun taas toisille se on yksi hirveimpiä kommentteja mitä joku voi suustaan päästää. Ja kaikki tunteet ovat tässäkin kohtaa täysin ymmärrettäviä. Kyllähän se kieltämättä kuulostaa vähän siltä, kuin sen pitäisi pyyhkiä pois tahattoman lapsettomuuden tuoma suru ja kaikki vaikeudet, koska onhan se vaihtoehto olemassa ja onnistuu sormia napsauttamalla, sen kun vain ilmoittaa halunsa adoptiovanhemmaksi – ja lapsi on tuossa tuokiossa sylissä.
Ehkä harva näin kommentoivista oikeasti tietää kuinka pitkä, henkisesti kuormittava ja epävarma prosessi adoptio voi olla, eikä sekään jokaisen kohdalla pääty toivotusti. En itsekään tiedä siitä omakohtaisesti koettuna yhtään mitään, olen vain kuullut paljon kertomuksia aiheesta. Adoptiolapsen saaminen perheeseen ei todellakaan ole mikään läpihuutojuttu, eikä kaikkia halukkaita hyväksytä adoptiovanhemmiksi ollenkaan. Osa joutuu pettymään pahasti. Adoptio ei siis missään tapauksessa ole oikotie lapsiperheeksi, vaikka sen voi saada siltä tuolla toteamuksella kuulostamaan. Kaikille se ei ole mahdollista, ja sen sijaan että kommentilla yrittäisi lohduttaa, se saattaa joissakin tapauksissa satuttaa vastaanottajaansa entistä enemmän.
Mulle henkilökohtaisessa arvomaailmassani perhe ei ole välttämätöntä biologiaa. Kokemus perheestä sekä siihen kuuluvuuden tunteesta voi syntyä pelkästään lujan tunnesiteenkin kautta, eikä samaa lihaa ja verta-kuvioilla pakolla tarvitse olla mitään tekemistä asian kanssa. Olen lapsuudestani saakka kasvanut biologisessa perheessä, joka on aina myös tuntunut perheeltä. Mutta jos multa kysyttäisi, voisinko ottaa jonkun toisen synnyttämän lapsen osaksi perhettäni, rakastaa häntä ja luoda välillemme lapsi-äiti-suhteen, en epäröisi hetkeäkään. Vastaus olisi kyllä. Adoptiolapsi olisi aivan yhtälailla tervetullut lapsekseni kuin biologinenkin lapsi. Olisin valmis milloin tahansa lähtemään adoptiojonoon, avaamaan sylini ja sydämeni vieraalle lapselle. Vanhemmuudelleni ei ole edellytyksenä, että kantaisin lastani yhdeksän kuukautta vatsassani ja synnyttäisin hänet maailmaan itse.
Asiat eivät kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaisia. Jos hedelmöityshoitoni eivät koskaan tule onnistumaan eikä biologista lasta tule niin se on sitten siinä. Minusta ei tule äitiä millään keinoilla. Niin valmis kuin adoptioprosessiin olisinkin, olisi se kaikki aivan turhaa, tulisin pettymään todella pahasti ja kokemus jättäisi taas yhden arven lisää muistoksi lapsettomuuden polusta koko loppuelämäkseni kannettavaksi. Adoptiopäätös tultaisi hylkäämään heti, koska olen näkövammainen, eikä asiasta neuvoteltaisi enempää. Ei etenkään, kun olen itsellisenä liikkeellä.
Kriteerit adoptiovanhemmiksi sopivuudelle ovat tiukat. Ymmärrän tämän, sillä usein vaikeista taustoista tuleville lapsille pyritään löytämään mahdollisimman hyvä, turvallinen ja vakaa kasvuympäristö jossa uusi elämä voi alkaa. Tarkkoja selvityksiä vanhempien kodista, taustoista, elämäntilanteesta, tukiverkoista, terveydentilasta ja muista tärkeistä tekijöistä ei tehdä turhaan tai kiusallaan, vaan puhtaasti lapsen paras edellä ja niin sen ehdottomasti täytyykin mennä.
Olen kuullut, että vamma kuin vamma on aina väistämätön este. Jonkun mielestä se voi olla hyväkin juttu, onhan näkemyksiä ja ajatuksia asiasta varmasti hyvin erilaisia.
Mutta koska itse tiedän, ettei näkövammani estä minua mitenkään tarjoamasta lapselleni riittävää turvaa, hoivaa ja huolenpitoa, tuntuu sen vuoksi adoptioprosessista torppaaminen kieltämättä todella pahalta. Tiedän, että mulla olisi valmiudet ja tarvittavat resurssit siihen kaikkeen. Tiedän sen niin hyvin kuin nyt ylipäätään kukaan vanhemmaksi haluava / tuleva voi tietää ja ennustaa – mikäänhän ei elämässä ole sataprosenttisen varmaa, ja mitä tahansa yllätyksiä voi tulla eteen meistä jokaiselle. Jo ennen hedelmöityshoitojen aloittamista olen pohtinut näitä asioita tarkkaan, istunut alas ja käynyt tärkeitä asioita ja ajatuksia läpi. Se on vaatinut multa täydellistä rehellisyyttä itselleni, niin vahvuuksien kuin heikompienkin kohtien myöntämistä ja punnitsemista. Se ajatustyö oli ehdoton eikä sitä voinut ohittaa, ennen kuin lähdin tässä elämäntilanteessa näin suureen elämänmuutokseen. Tulin lopulta tulokseen, että olen valmis hyppäämään kyytiin.
Niin Suomessa kuin muuallakin maailmalla on monia näkövammaisia vanhempia. Tunnen itsekin useamman, eikä heidän perhe-elämänsä lapsineen poikkea juurikaan näkevien vanhempien perhearjesta. Osa tarvitsee apua henkilökohtaisesta tilanteestaan riippuen enemmän, osa vähemmän, ja sitä on jokaiselle tarvittaessa saatavilla. Näyttö tästäkään tilastosta ei riitä – joskaan sellaista näyttöä adoptiosta päättäville tuskin suuremmin on esitettykään, vaan heidän silmissään vammainen vanhempi ei ole kuitenkaan riittävä vanhempi. En tiedä kuka ja missä lopulliset päätökset näissä asioissa tekee, löytyykö se taho jo Suomesta vai vasta toivotusta lapsen lähtömaasta, joka antaa sen viimeisen sanan ehdokkaiden hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Kuitenkin käsitykseni mukaan hylsy tulee joka tapauksessa maasta riippumatta. Siksi en halua lähteä edes yrittämään. Tiedän ettei se tarina päättyisi kauniisti, ja se olisi vain yksi miekanisku lisää sydämeen. Niitä on jo nyt liian monta.
Mennessäni lääkärin juttusille viimeisimmän alkionsiirron epäonnistumisesta ryöpsähtäneen, ylitsepääsemättömältä tuntuneen henkisen pahan oloni takia, muistan lääkärin kysymyksen: Mites adoptio, oletko ajatellut sellaista? Olin siinä hetkessä niin surun murtama ja voimani olivat todella vähissä, enkä osannut ajatella asiaa selkeästi. Totesin hänelle etten halua adoptiolasta, ettei se ole mulle vaihtoehto ollenkaan. Jälkeenpäin tajusin kuinka typerästi lauseeni muotoilin. Jätin hänet käsitykseen, etten vain itse halua adoptiolasta elämääni. En ollut kyennyt tarkentamaan ajatuksiani, ja vaikkei asialla sinänsä ole kai väliä niin mieltäni painaa aina välillä edelleen se, että hän käsitti mut aivan väärin. Olisi pitänyt saada sanotuksi syy sille, miksi se ei ole vaihtoehto, enkä halua sellaista yrittää. Siksi, että vaikka kuinka haluaisin, en voi lasta sitä kautta koskaan saada. Olisin aivan hyvin voinut vuodattaa hänelle suruni myös adoptiolapsen saamisen mahdottomuudesta ja siitä, kuinka paljon se sattuu aina kun sitä alkaa ajatella tosissaan. Ehkä sekin suru olisi hetkeksi ihan vähän helpottanut. Etenkin kun lääkäri todella hoiti hommansa hyvin – kuunteli, ei töksäytellyt hölmöjä ja oli kaikin puolin empaattinen yrittäen tukea ja auttaa parhaansa mukaan, kun olin aivan palasina siinä hänen silmiensä alla.
Syitä, taustoja ja elämäntilanteita on monia, joiden johdosta adoptiota ei ole mahdollista toteuttaa. Siksipä sitä ei kannata pitää koskaan itsestäänselvänä vaihtoehtona kenenkään kohdalla. Eikä sillä kannata yrittää ketään lohduttaakaan, koska et voi olla varma millä tavoin aihealue kenenkin elämää koskettaa. Adoptioasian taustalla voi hyvinkin olla jokin kipukohta, johon sen esiin ottaminen saattaa pahasti viiltää. Kannattaa mielummin vaikkapa sanoa, että toivon sydämestäni että saat / saatte vielä jotakin kautta toivomanne lapsen. Neuvojen jakaminen ei yleensä ole toivottua tai tarpeen.