Ensimmäinen vuosi on pahin
Liitän tähän postauksen alkuun viime syksynä Oonan viimeisistä päivistä kuvatun videon jonka olen julkaissut Youtube- kanavallani jo aiemmin, niin pääsette näkemään hänet ikään kuin vähän lähempää
Rakkaan Oona-koirani kuolemasta tuli syksyllä täyteen vuosi. Muistan kuin eilisen sen päivän, jolloin loppusyksyllä 2009 hänet sain sekä meidän viimeisen yhdessä täällä maan päällä vietetyn päivämme. Molempien kohdalla tuntuu kuin niistä ei olisi kulunut aikaa juurikaan, mutta silti välissä on lähes 12 ohitse aivan liian nopeasti kiitänyttä vuotta. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, viikosta ja vuodesta jonka sain hänen kanssaan viettää. Yhtäkään hetkeä en vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Yleensä sanotaan, että menettämisen myötä tulevassa surussa ensimmäinen vuosi on aina pahin, ja tämä pitää kyllä paikkansa. Myös eläimen kohdalla. Ihan kaikki eivät ymmärrä sitä, miksi kummassa eläinten poismenoa surraan ja kuinka suru voi kasvaa niin suureksi – olihan se vain eläin. Myös ihmisperheenjäseneni menettäneenä voin vahvistaa kuitenkin saman lauseen, jonka moni muukin on todennut, suru myös lemmikin kuoleman jälkeen voi olla aivan yhtä voimakas kuin ihmisenkin kohdalla. Surin ja suren edelleen tätä koiraa samalla tavalla kuin olen surrut isääni ja isovanhempianikin. Nämä kaikki surut ovat olleet niin kokonaisvaltaisia ja voimakkaita, ettei sitä voi oikein edes sanoiksi pukea. Mulle eläin ei ole ”vain eläin”, vaan paljon enemmän. Hän on hän, tasavertainen perheenjäsen, rakas karvalapsi josta pidetään huolta hänen elämänsä loppuun saakka jokaisessa hetkessä niin hyvin kuin se koskaan on mahdollista. Uskon, että tämän yhteyden voivat ymmärtää täysin vain ihmiset, joilla on tai on ollut joskus syvä ja vahva tunneside eläimeen. He ymmärtävät jo puolesta sanasta mitä tarkoittaa, kun kaipaa eläintä niin että sattuu tai huoli hänestä on syystä tai toisesta hyvin iso.
Kun tulin noin vuosi sitten kotiin syksyisenä iltana pelkän hihnan ja kaulapannan kanssa ainoa ajatukseni oli, etten tiedä miten tästä voi koskaan selvitä. Seuraavat viikot tekivät niin kipeää, että välillä pelkäsin sydämeni vain pysähtyvän ja kuolisin siihen paikkaan, välillä taas tuntui että olisi helpompaa lakata olemasta kun siitä kivusta ei muuten ollut mahdollisuutta saada edes hetkeksi hengähdystaukoa. Silti kaikki muut karvalapset pakottivat pysymään arjessa kiinni. Nousin aamuisin ylös sängystä väkisin, lähdin ulos nuoremman koiran kanssa ja puhdistin kissojen hiekkalaatikot. Tein kaiken kuten ennenkin vaikka suru oli ja pysyi tiukasti takertuneena mukana. Mietin lähes jatkuvasti sitä, kuinka tässä on vielä kolme muutakin joiden kohdalla on käytävä läpi sama tuska. Vannoin etten enää koskaan ota yhtäkään lemmikkiä ja samaan aikaan kuitenkin tiesin ja muistin edellisten lemmikkieni poismenojen aiheuttaneen samanlaisia ajatuksia, mutta niiden jonkin ajan kuluttua muuttuneen. Niin on käynyt nytkin. En vain mitenkään osaa elää ilman eläimiä. Ne ovat aina suuri osa minua ja perhettäni.
Alkuun googlasin monena päivänä todisteita taivaasta. Olen aina uskonut elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, siihen ettei se pääty sydämen lyöntien lakattua. Tämänkin surun kohdatessani aloin kuitenkin valtavan ikävän otteessa pelätä, mitä jos näin ei sittenkään olekaan vaan kaikki onkin tässä. Oli pakko saada jokin vahvistus sille, että koirani on päässyt perille ja kohtaamme taas kun aika on. En kestänyt ajatusta siitä, ettemme enää koskaan tapaisi. Hain lohtua erilaisista rajakokemuksista ja tarinoista, joissa moni kertoi kohdanneensa edesmenneen läheisensä ja saaneensa varmuuden siitä, että tällä on kaikki hyvin. Kaikki eivät näihin juttuihin usko, mutta mulle ne toivat lisää toivoa ja uskoa siitä, ettei mun tarvinnut hyvästellä häntä lopullisesti. Suoraan sanottuna olen kaikkien kokemieni menetysten kohdalla luottanut siihen ja uskon jälleennäkemiseen. Se on pohja, jolle olen suruista toipumiseni aina rakentanut ja jonka voimalla olen päässyt eteenpäin. Jos joku tulisi nyt mulle kertomaan, ettei elämä viimeisen hengenvedon jälkeen jatkukaan ja tieto olisi täysin varma ja todistettu, joutuisin aloittamaan aivan kaikki tekemäni surutyöt täysin alusta enkä tiedä miten niiden kanssa selviytyisin. Tieto siitä, että läheisteni ja lemmikkieni poismenot ovat vain väliaikainen eroaminen toisistamme kannattelee käsivarsillaan läpi elämän ja niihin vahvoihin käsivarsiin haluan aina luottaa.
Olihan koira jo vanha, lähtö oli luonnollinen ja toki myös väistämätön. Silti menetys on aina kova paikka ja suuri suru, jonka käsittelylle täytyy antaa aikaa niin paljon kuin sitä tarvitsee. Jokaisen suru ja tapa surra ovat yksilölliset, tiettyä aikaa sille ei todella ole olemassakaan vaan lupa on itkeä ja kaivata niin kauan kunnes se kaikki helpottaa. Ja kyllä se helpottaa sitten aikanaan.
Vuosi täyttyi ja aikalailla juuri sen verran kului, kunnes huomasin ettei jokainen päivä enää olekaan niin surun täyttämä. Kun tuo vuoden rajapyykki alkoi lähestyä, huomasin voivani hiljalleen muistella häntä ilman itkua ja pohjatonta kipeää ikävää. Olen pystynyt katsomaan hänestä jo kuvia ja videoita ja muistelemaan kommelluksia hymyillen, nauraenkin. Koettuani ensimmäisen joulun, hänen syntymäpäivänsä, ensimmäisen kesän ja mökkireissun ilman häntä – kaiken tuon ensimmäistä kertaa, alkoi olla jo vähän helpompaa eikä nyt tämä uusi joulukaan tunnu enää niin ahdistavalta. Pahin suru on selätetty, vaikka en vieläkään ole lakannut häntä ikävöimästä. Eikä varmasti tarvitsekaan, riittää että suru väistyy taka-alalle eikä kurista hiljaiseksi joka päivä. Tuntuu hyvältä voida hymyillä yhteisille muistoille ja jatkaa tavallista elämää vaikka hänen kynsiensä rapinaa ei enää kuulukaan viereltä. Ikävä saa tulla käymään milloin tahansa, surukin, mutta elämän on jatkuttava ja eteenpäin on kuljettava. Muistot ovat ja pysyvät, niitä ei kukaan voi koskaan ottaa pois. Uskon myös, että tapaamme vielä sitten kun on mun aika täältä lähteä. Sen jälkeen ei enää koskaan tarvitse häntä menettää.
Tuhkauurna oli tarkoitus haudata mökille, mutten ole pystynyt päästämään siitä irti ainakaan vielä. Otin hänen tuhkansa pahviseen uurnaan tätä varten, mutta tuhkat ovat edelleen kotonamme keittiön pöydällä ja näin on nyt hyvä.
