Haluanko synnyttää sotalapsia maailmaan?
Maailmalla tapahtuu paljon pahaa. Ensin tuli korona, jonka päälle lyötiin jotain vieläkin monin verroin hirveämpää. Se tuho saa nyt ajatukset tehokkaasti irti pandemiasta ja koko viruksen näyttämään hyvin pieneltä kaiken kuluneen kuukauden aikana tapahtuneen ja edelleen jatkuvan raakuuden rinnalla.
Se saa mut väkisinkin katsomaan nopeasti muuttuvaa maailmaa uusin silmin – sitä, onko paikkaan jossa meno käy vuosi vuodelta vain hurjemmaksi, ihmiset tuhoavat tätä palloa entistä julmemmin keinoin ja värit niin monen asian osalta muuttuvat vain synkemmiksi tulevaisuuteen katsottaessa, järkevää saattaa enää yhtäkään uutta ihmistä lisää kärsimään kaiken kamalan keskelle. Jo nyt liian monen ihmisen elämä on suistunut raiteiltaan.
Tokihan voisi ajatella optimistisemmin: Uusissa ihmisissä on se parempi tulevaisuus ja he ehkä kykenevät tekemään viisaampia ratkaisuja, elämään järkevämmin toisiaan ja maapalloamme kunnioittaen kuin me nyt. Nyt on vaan tosi vaikeaa kääntää ajatukset sellaiselle kannalle.
Yksin koronatilanne ei ole koskaan ollut mulle henkilökohtaisessa elämässäni kriisi, ja tiedän olevani onnekkaassa asemassa sillä kaikki eivät todellakaan ole päässeet sen kanssa helpolla. En ole suuremmin pelännyt saavani tartuntaa tai mahdollisen tartunnan seurauksia. Olen ollut rauhallisin mielin ja luottanut annettujen suojautumisohjeiden noudattamisen voimaan – maskit, käsidesit, turvavälit jne. Edes heti korona-ajan alettua en joutunut paniikkiin. Ehkä myös se, etten itse eivätkä suurin osa läheisistänikään kuulu riskiryhmään on pitänyt mieltä tyynenä. Toki osa rajoituksista ja tavallista pidemmiksi ajoiksi kotiin linnottautuminen olivat välillä harmillisia juttuja, mutta kestin ne hyvin. Sanoin joskus ääneenkin, ettei tässä mikään pahin mahdollinen ole käsillä, olemmehan turvassa kun vain pysymme kotona niin ei hätää, pelko on pois kodin pommituksista maan tasalle. Ei tarvitse pelätä samalla tavoin oman sekä läheistensä hengen puolesta kuin sodassa. Meillä ei ole sotaa, se on pääasia. Sillä lohduttauduin ja se ajatus tuntui hyvältä. Kotona on turva ja rauha.
Sitä en silloin muistanut todeta heti perään, ettei tulevasta tietenkään voisi tietää, en muistanut ajatella että asiat voisivat muuttua myöhemmin. En aavistanut, mitä tulisin vielä itsekin pelkäämään.
Tilannetta Ukrainassa en sitten olekaan enää kyennyt sulattelemaan ihan tuosta vain ajattelemalla, että meillä sentään on täällä kaikki hyvin. Muistan sen aamun niin selkeänä. Tuttuun tapaan selasin läppäriltä uutisia nettilehdestä kahvikupin äärellä. Olin menneiden lähipäivien uutisoinnin perusteella osannut jotain kamalaa odottaa tapahtuvan, mutta silti otsikko oli järkytys: Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sotauutisia olen toki nähnyt aiemminkin, mutta se kuinka lähellä tuo hirveys tapahtuu saa kaiken tuntumaan jotenkin eri tavalla karmealta.
Siitä päivästä lähtien olen pelännyt oman kotimaani puolesta. Alkuun luin uutisia paljon, etsin tietoa todennäköisyyksistä siihen että hyökkäys tapahtuisi täällä Suomessa. Aloin elää mielessäni tilannetta, jossa joutuisin jättämään kotini ja pakenemaan. Mistään muusta en ollut niin varma kuin siitä, että eläimiäni en jättäisi tapahtuisi mitä tahansa. Suunnittelin jo reitin, päätin että lähden Natomaahan Norjaan ja hain tietoa siitä kuinka siellä olisi mahdollista aloittaa uusi elämä. Koko ajatus kaikkineen tuntui ja tuntuu edelleen äärettömän ahdistavalta.
Muutaman viikon kuluessa olen saanut rauhoiteltua itseni elämään jälleen ihan tavallista arkea murehtimatta liikaa. Rajasin uutisten selaamisen vain pariin tai maksimissaan kolmeen kertaan päivässä, kun aiemmin oli pakko käydä vilkuilemassa niitä joka ikinen tunti ja tietää jokainen pieninkin käänne noihin tapahtumiin liittyen. Sain itseni vakuuttuneeksi siitä, että nyt on turha mennä paniikkiin. Tällä hetkellä Suomeen ei kohdistu sodan uhkaa, eikä oman elämänsä uudelleenjärjestelylle ja suunnitelmien muuttamiselle ole tarvetta. Arki jatkuu kuten ennen, ja jos tilanne joskus muuttuu on parempi pelätä ja murehtia vasta sitten. Tottakai pelko sodasta kytee yhä tuolla jossain takaraivossa, mutten suostu antamaan sille liikaa valtaa sillä jos niin teen, en pysty jatkamaan arkeani normaalisti ja kaikki energia menee pelkkään jossitteluun ja jokaisen pienenkin uutisen ja niistä tulevan merkin analysointiin ja ylitulkintaan. Elämä jatkuu, eikä ainakaan juuri nyt ole syytä keskeyttää niiden asioiden tekemistä ja toteuttamista jotka ovat toiveita ja tavoitteita tulevaisuudelle.
Uskon etten ole ainoa joka miettii lapsiperheen perustamista uudelleen näinä aikoina. Onko se järkevää? Entä jos jotakin todella sattuu? Miten me pärjätään, miten lapset pärjää jos? Ja minä mietin, olenko itsekäs ihminen sillä edelleen, kaikesta epävarmuudesta, pelosta ja tulevaisuuden kauhuskenaarioista huolimatta haluan synnyttää lapsia tähän maailmaan. Haluan olla äiti omille lapsilleni.
Lapset tuskin koskaan maailmasta tai edes Suomestakaan loppuvat, ja aina heitä syntyy tänne lisää joka päivä. Siispä moni on varmastikin osannut järkeillä asiat jotenkin niin, ettei tulevaisuus näytä sitten kuitenkaan niin epätoivoiselta ja pahalta kuin millaisena sen pahimpien jossitteluideni kautta itse näen. Ehkä voisin siis saada jo siitäkin ammennetuksi jonkinlaista luottamusta tulevaan, vaikka juuri nyt olenkin melko epäröivällä kannalla siitä millaiset myllerrykset meitä kaikkia maailmassa vielä saattavat odottaa.
Mitä jos sota syttyy kun olen raskaana? Jos synnytys käynnistyy ahtaassa ja pimeässä pommisuojassa? Jos tulee komplikaatioita, jos lapsi ei selviä, jos minä en selviä? Millaista olisi paeta raskaana ollessa saati vauvan kanssa? Lähteä kotoa kiireessä vain kaikki välttämätön mukana – lapsi ja eläimet? Haluanko, että lapseni traumatisoituu sodasta eikä ehkä koskaan pääse siitä kokonaan yli? Tai että hän pahimmillaan menettäisi minut ja jäisi kokonaan yksin? Kaikki tämä olisi estettävissä, yhden tai useammankin ihmisen tuska ja kärsimys kokonaisuudessaan vältettävissä, jos ajattelisin pelkästään lapsiani ja jättäisin hedelmöityshoidot toteuttamatta. Eläisin lapsettoman elämän. Tahattomasti lapsettomana todennäköisesti onnettomamman kuin lasten kanssa, mutta pienet ihmiset eivät kuitenkaan joutuisi kohtaamaan sitä raakaa todellisuutta, jota meille nyt jatkuvalla syötöllä tarjoillaan eikä tälle hirveydelle loppua ole näkyvissä.
Kun tuon kaiken kirjoittaa tähän tekstiksi, tuntuisi kaikkein viisaimmalta tosiaan olla lisääntymättä. Uuden elämän synnyttäminen tähän maailmaan tuntuu itseasiassa aivan hullulta ja järjettömältä idealta. Mutta kun asioita alkaa pyöritellä mielessään ilman että lukee ne ruudulta, ei järjettömyys enää olekaan niin vahvana tuntemuksena esillä. En minä eikä kukaan meistä ”tavan kansalaisista” voida tietää mitä tapahtuu huomenna, ensi viikolla, kuukauden tai vuoden kuluttua. Kaikkein vähiten me voimme mihinkään vaikuttaa, asiat ovat korkeampien tahojen vallassa.
Kaikki voi mennä toisinkin. Tulevaisuus saattaa olla myös valoisa ja turvallinen, vaikka kaikki nyt näyttäisi kuinka pahalta tahansa. Kuten sanottu: Kukaan ei voi tietää.
Nämä kysymykset ovat niin isoja. Kaikista näistä kauhukuvista huolimatta en ole valmis luopumaan mahdollisuudestani saada kokea äitiys, jatkaa hedelmöityshoitoja uusine alkionsiirtoineen. Haluaisin ajatella, että ehkä päätökseni ja vahva tunteeni kaiken tämän parissa jatkamisesta kumpuaa jostakin syvästä intuition voimasta, joka yrittää kertoa että asiat järjestyvät, me kyllä pärjäämme ja elämä kantaa meitä. Jos kaikki tulisi olemaan toisin, ehkä saisin jostakin sen tarvittavan rohkeuden ja voiman irti päästämiseen. Olen aina luottanut vaistoon ja sellaiseen tietynlaiseen tunteeseen jota ei sanoin voi selittää, mutta jollaista usein suurten kysymysten äärellä tunnen. Haluan voida luottaa siihen myös nyt.
Silti en kokonaan pysty karistamaan mielestäni ajatusta siitä, teenkö ainakin joiltakin osin itsekkään ratkaisun. Asetanko valtavan haluni ja tarpeeni äitiyteen tärkeämmäksi kuin lapseni / lasteni turvallisuuden ja hyvän tulevaisuuden? Toisaalta en halua ajatella myöskään niin, etteikö sotalapsen tulevaisuus voisi olla valoisa. Toivon ja uskon, että hekin kyllä selviävät ja saavat mahdollisuuden jatkaa elämäänsä turvassa, että heitäkin odottavat juuri ne ihanat asiat joista he tulevat onnellisiksi. Yllättävänkin kauheista asioista on mahdollista selvitä.
Ehkä ajatus omasta itsekkyydestä onkin pohjimmiltaan pelkoa siitä, että joku muu ajattelee minusta niin. Että saan itsekkään naisen leiman otsaani, koska minä haluan mahdollisen tulevan sotauhan keskelläkin tulla äidiksi. Minä minä minä, viis lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Olen saanut sellaisen leiman jo muutamalta suunnalta tähdätessäni tarkoituksellisesti itselliseksi äidiksi (ja vieläpä näkövammaisena), joka ei juuri noista asioista piittaa, vaan ajattelee ainoastaan itseään ja omaa lapsenkaipuutaan. Toki tiedän tarkalleen, ettei sellainen pidä lainkaan paikkaansa enkä anna moisille mielipiteille minkäänlaista painoarvoa kun kuljen omaa polkuani, mutta tottakai mitta joskus niistäkin kommenteista täyttyy. Niin kovin nämä ajatukset eivät mieltäni paina, että kokisin tarvitsevani niiden setvimiseen ammattiapua. Tiedän mitä aion tehdä, kuinka tästä jatkaa eteenpäin kohti sitä suurinta haavettani.
En sure Ukrainan tilannetta pelkästään mahdollisen Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen tuoman pelon kautta. Tuntuu niin käsittämättömän pahalta tajuta se tosiasia, kuinka monen ihmisen elämä on sodan seurauksena päättynyt. Kuinka monissa perheissä suru läheisten menettämisestä on valtavan suuri. Kuinka moni on joutunut jättämään taakseen kodin, kaiken mikä heille on rakasta ja lähtemään pakoon jonnekin itselle täysin tuntemattomaan. Kuinka osa hyvästelee tahdostaan riippumatta taisteluihin lähtevän lapsensa, puolisonsa, vanhempansa, eikä kukaan voi luvata ettei se olisi viimeinen kerta nähdä rakkaansa elossa. Viimeisin kuukausi on täynnä turhia kuolemia, monenlaisia menetyksiä, pelkoa, ahdistusta. Sydän tuntuu särkyvän aivan mureniksi joka kerta kun luen uutisia. Menee täysin yli käsityskyvyn se, kuinka paljon joku voi haluta pahaa ja saada aikaan pelkkää tuskaa. Toivon niin, että me täällä Suomessa haluamme ja osaamme ottaa tänne sotaa pakoon saapuvat ihmiset vastaan lämpimästi, avoimesti ja viisaasti ilman rasismia ja vihaa. Nämä ihmiset tarvitsevat kaiken tuen mitä he vain ikinä voivat saada, ja siihen me jokainen voimme omalta osaltamme vaikuttaa kuinka heihin suhtaudumme.
Suurien asioiden äärellä tässä kuitenkin todella ollaan, ja jonkun kanssa näistä olisi kiva höpötellä. Vähän olen aihetta jokusen ystäväni kanssa jo sivunnutkin, mutta näitä maailman myllerryksiä ja tulevaisuutta ei tee ollenkaan huonoa pohtia vaikka vähän enemmänkin hyvässä hengessä, kenenkään päätöksiä ja tunteita loukkaamatta tai tuomitsematta. Kukaan tuskin voi toiselle tällaisissa kysymyksissä valmista ratkaisua antaa, vaan se tulee jokaiselta itseltään varmasti sitten lopulta. Pohdinnoissa voi kuitenkin olla apuna, sekin on jo hyvin merkityksellinen tuki ja turva 🙂