Hedelmöityshoitolähetteen matka lääkärin pöydältä Naistenklinikalle ja takaisin
Aika kuluu hurjan nopeasti. Sen tajuaa ja välillä sitä oikein säikähtää, kun pysähtyy miettimään ja alkaa kelailla taaksepäin menneitä tapahtumia muistellen. Vuosikin tuntui sujahtaneen ohi ihan pienenpienessä hetkessä.
Yksi näistä menneistä tapahtumista liittyy lapsettomuushoitojeni käänteisiin. Siitä on vuosi, kun lääkäri ehdotti lähetteen laittamista julkisen puolen tarjoamiin lapsettomuushoitoihin. Kirjoittelin jo tuolloin muistaakseni asiasta myös täällä blogissa jotain pientä, mutta ainakin Youtuben sekä Instagramin puolella availin tuntojani tästä enemmänkin. Viime marraskuussa myös sekä naisparit että myös me itselliset naiset saimme lopultakin, pitkän vääntämisen ja taistelun jälkeen mahdollisuuden julkisen puolen tarjoamiin hedelmöityshoitoihin. Tämä oli merkittävä ja erittäin tervetullut uudistus – ainakin mun mielestä, toki tästä on paljon kansalaisilla mielipiteitä myös vastaankin. Siispä terveyskeskuslääkäri, joka hoiti kilpirauhasasioitani oli innokas kokeilemaan, menisikö lähete Husin lisääntymislääketieteen yksikössä läpi kun yksityisen korkeat hinnat tulivat puheeksi hedelmöityshoitokuvioistani keskustellessamme. Itse olin kovasti skeptinen koko lähetteestä, sillä tiesin että koska omistan melkoisen armeijallisen pakastealkioita yksityisen klinikan pakkasessa, tulisi lähete samantien takaisin. Kuitenkin ajattelin sitten lopulta, etten siinä mitään menetäkään, että menköön niin onpahan kokeiltu. Ja mikäli tämä nyt onnistuisi, toisi se oikeasti todella suuren helpotuksen taloudellisessa mielessä kun hoitojen hinnat laskisivat osaltani rutkasti, mikä olikin syy miksi tätä muutosta toivoin. On aivan eri asia laittaa kuukaudessa likoon normaali poliklinikkamaksu reilun tonnin sijaan, jonka yksityinen klinikka jokaisesta alkionsiirrosta perii.
Niinpä lähete lähti matkaan, se suureksi ihmetyksekseni hyväksyttiin ja aloin odotella aikaa ensikäynnille. Tuli kevät ja korona, hedelmöityshoidot ympäri maan laitettiin jäihin ja niin mun kuin varmasti monen muunkin niitä tarvitsevan mieli musteni. Epätietoisuus siitä, milloin hoitoja päästäisi jatkamaan kalvoi ja nakersi niin lujasti, että se vaikutti jo jokapäiväiseen mielialaani. Nämä ovat niin isoja asioita, että kun jokin niitä horjuttaa, alkaa mieli varsinkin jo näin pitkän lapsettomuustaipaleen jälkeen menemään koville. Olin päättänyt, etten jatka hoitoja yksityisellä hedelmöityshoitoklinikalla ennen kuin tämä läheteasia on saatu purkkiin. Siksipä Husin koronan entisestään pidentämä jonotilanne ahdisti entistä enemmän.
Lopulta eräänä heinäkuisena päivänä postiluukustani putkahti kutsukirje ensikäynnille. Olin edelleen ihan ihmeissäni siitä, miten se oli mahdollista, sillä aiemmin Naistenklinikalle lähettämistäni papereista kävi ilmi alkiotilanteeni niiden määrineen kaikkineen… Tai ainakin piti käydä. Niin vielä siinä vaiheessa luulin. Jännitin ensikäyntiä kovasti ja mietin, mitä se toisi tullessaan. Aloin hiljalleen elätellä toivoa yleisten käytäntöjen muuttumisesta parempaan – siitä, että alkiot voisi sittenkin siirtää Naistenklinikalle, tai että voisin jatkaa hoitojani tutussa paikassa siten, että Husilta hankittaisi hoitoni tästä eteenpäin ostopalveluna nykyiseltä klinikalta jossa alkiot pakkasessa pötköttää.
Mutta pyh ja pah. Kuinka väärässä minä olinkaan. Nuo toiveet sain heittää romukoppaan heti elokuussa päivänä, jolloin ensikäynnin piti toteutuman. Onneksi en ehtinyt vielä lähteä matkalle toiselta puolelta kaupunkia, kun lääkäri soitti. Hän halusi vielä varmistaa tilanteeni alkioiden osalta, koska sitä tietoa ei toden totta papereissani ollut vaikka niin olin luullut. Olisi ehkä itse pitänyt tarkastella papereitaan vähän tarkemmin – olinhan saanut ne myös itselleni kotiin samalla kun pyysin hoitotahoani lähettämään ne Naistenklinikalle. Mutta koska niitä oli niin suuri nippu, en vaivautunut sitä sen tarkemmin selaamaan. Hölmö minä, olisin tajunnut tilanteen jo aiemmin kun olisin edes vähän viitsinyt… Selvitin puhelimessa asian, jonka jälkeen lääkäri totesi ettei heillä ole mitään siinä tapauksessa tarjota. Sama käytäntö on siis edelleen voimassa: Jos alkioita on toisen hoitotahon suunnalla olemassa, kasotaan se niin että hoito on siellä kesken, eikä hoitoja tipu ennen kuin olemassa olevat alkiot on käytetty loppuun. Jos raskaus ei edelleenkään ole alkanut, voin hakeutua hoidettavaksi heille uudelleen. Otin puheeksi maksusitoumuksen / ostopalvelun ja huomautin, että sellaisia on aiemmin joillekin jaettu. Lääkärikin myönsi näin tapahtuneen juurikin tilanteissa, joissa jonoa on paljon ja sitä halutaan lyhentää ostamalla palvelut muilta klinikoilta. Nyt kuitenkaan sellaisia ei olla enää vuosiin annettu kenellekään, eikä valitettavasti voida antaa nytkään. Vaihdoimme vielä muutaman sanan, kiitimme kohteliaasti ja lopetimme puhelun.
Ihan yhdenvertaisuussyistä sinä päivänä päätin, etten jätä asiaa tähän. Ymmärrän, ettei hoitoa voida samanaikaisesti toteuttaa kahdessa paikassa. Se, että yhdellä ihmisellä olisi ikään kuin kaksi hoitopaikkaa yhtäaikaa ja jollakulla jonossa olevalla ei yhtäkään eikä hän pääsisi hoitoon koska itse pitäisin kahta hallussani ei olisi reilua. Ei varsinkaan nyt, kun resurssit ovat muutoinkin julkisella puolella niin tiukilla, jonot ovat pitkät ja hoitoihin pääsyä todella saa odotella.
Ymmärrän myös syyn sille, miksi alkioitani ei voida siirtää Naistenklinikan pakkaseen. Tämä liittyi johonkin lainsäädäntöön jota en nyt tarkemmin muista, mutta joka kuitenkin laittaa jarrut näille suunnitelmille samantien. Alkioni ovat saaneet alkunsa tanskasta tulleista lahjasiittiöistä, joka on lain nojalla kynnyskysymys tällaiseen siirtelyyn julkisen terveydenhuollon piirissä. Tietenkään näitä lakeja ei sovi rikkoa, joten tämä perustelu oli helppo hyväksyä.
Mutta jäljelle vielä jäänyt vaihtoehto ostopalvelumahdollisuus jäi kuitenkin hiertämään mieltä. En voinut ymmärtää, mikä oli syynä siihen etten voisi sellaista saada varsinkaan, kun siihen ei mitään – siis mitään perustelua annettu muuta kuin ettei sellainen ole enää tapana. Jo touhuun lähtiessäni tiesin vaivannäköni menevän hukkaan, mutta koska en siinäkään mitään menettäisi annoin mennä. Otin yhteyttä potilasasiamieheen, joka kehotti laatimaan muistutuksen mieltäni painavasta asiasta kyseiseen hoitoyksikköön ja näin myös tein. Pyysin tai oikeastaan vaadin saada perustelun sille, miksi ostopalvelu ei ole vaihtoehto. Tunsin itseni hankalaksi, ärsyttäväksi ja kamalaksi valittajaksi mutta halusin asiaan selvyyden. Muistutin, että koska nyt hoidot kuuluvat kaikille, tulisi niitä myös kaikkien yhdenvertaisesti saada tavalla tai toisella. Koska me itselliset emme ole aiemmin voineet valita hoitopaikkaamme yksityisen ja julkisen välillä, ei meille ole jäänyt kuin se toinen, kalliimpi vaihtoehto ja siksi nyt olisi kohtuullista joustaa yleisistä toimintatavoista ja ostaa yksityisellä käynnissä olevat hoidot loppuun saakka meille jotka emme alunperin hakeutuneet yksityiselle täysin omasta tahdostamme.
Tai hakeuduimme toki, mutta se oli oikeastaan ainoa tapa perustaa lapsiperhe, joten vaihtoehtoja ei muita jäljelle jätetty mikäli sellaisen todella halusi. Ja minä halusin. Ja haluan enemmän kuin mitään muuta olen tässä maailmassa koskaan halunnut.
Kului noin kuukausi, kun vastaus muistutukseeni saapui. Siinä vain vedottiin lakipykälään sukusolujen siirtelystä ja todettiin, ettei ostopalvelusysteemi sovi. Asiaa ei sen enempää perusteltu.
Pari ystävääni kehottivat vielä yhdenvertaisuussyistä minua viemään asiaa eteenpäin, mutta siinä kohtaa päätin että olkoon. En usko että se olisi mitään auttanut, enkä jaksanut enää venyttää tätä tilannetta pidemmäksi. Tiedä sitten teinkö oikein vai väärin. Pyrin aina siihen, että kun huomaan missä tahansa toiminnassa jotakin epätasa-arvoista kohtelua, puutun siihen. En tee sitä pelkästään itseni takia vaan myös siksi, ettei kukaan muukaan joutuisi sellaista kohtaamaan, ja haluan omilla toimillani olla vaikuttamassa siihen että yhdenvertaisuus toteutuisi paremmin. Nyt kuitenkin vain tuntui helpommalta jättää koko juttu sikseen ja jatkaa polkuni kulkua yksityisen puolella.
Alkujaan jännitin myös sitä, kuinka julkisella puolella minuun suhtaudutaan näkövammaisena itsellisenä. Mahdanko päästä hoitoihin ja jos en sen perusteella pääsisi, siinä tapauksessa olisin ollut valmis viemään asian niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt kuitenkaan varsinaisesta syrjinnästä ei ollut kyse vaan hoitopaikan yleisistä käytännöistä, joten asia ei mulle ollut niin henkilökohtainen ja siitä oli helpompi päästää irti.
Mutta nyt joka tapauksessa asia on siltä osin mun osalta täysin selvä. Jatkan hoitojani yksityisellä hedelmöityshoitoklinikalla, mikä tietenkin kuluttaa kukkaroa reippaasti, mutta ainakin on varmaa että hoidot saavat jatkua. Hoitoihini tuli tosin muutoksia nyt yksityiselläkin puolella, positiivisia ja hyviä sellaisia 🙂 Kerron niistä seuraavassa postauksessa sitten enemmän.