Lupaus hevosterapiasta

Kun elämässä jokin on rempallaan ja mieli alavireessä olen huomannut, että silloin on entistäkin tärkeämpää järjestää riittävän usein aikaa asioille, joista nauttii ja jotka tuovat valoa arkeen. Sellaisiin hetkiin pysähtyminen, joissa muu maailma tavallaan sulkeutuu vähäksi aikaa ulkopuolelle ja voi keskittyä vain pelkästään siihen mitä on juuri nyt, auttaa jaksamiseen ihan valtavasti. Niille olen yrittänyt nyt raivata kalenteristani aikaa aina kun vain mahdollista, siten saan pidettyä parhaiten langat käsissä ja ajatukset koossa. Sen ei tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä, riittää että puuha on mielekästä ja auttaa pään tyhjäämisessä hetkeksi kaikesta painavasta tai vaihtoehtoisesti saamaan asiat siellä järjestykseen. Mulle yksi tällainen henkireikä on ehdottomasti liikunta. Mieli on joka kerta kirkkaampi ja fiilis toiveikkaampi kun vedän kotioven perässäni kiinni ja asettaudun saunan lempeisiin löylyihin kunnon hikisen treenin jälkeen.

Nyt alkuvuodesta lemppariliikuntareseptiini ovat kuuluneet sukset ja koira. Hyppäsin tammikuussa suksille pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli kulunut jo kahdeksan vuotta. Joka talvi hiihtoretki on käväissyt mielessä, mutta jotenkin se on aina vain jäänyt odottamaan seuraavaa talvea vaikka vain muutaman kerran aiemmin jalassani olleet tuliterät sukset on seisseet varastossa kaikki nämä vuodet. Samoten vetovaljaat ja muu tarvittava koiralle on ollut koko ajan olemassa. Toivoin suksia synttärilahjaksi talvella 2014 ja sellaiset myös sain. Oonan kanssa hiihtelin muutaman kerran, mutta maisemanvaihdoksen myötä homma vain hiipui pois talven liikuntarutiineista ja vasta nyt löysin sen uudelleen, koira valjaissa on kuitenkin vaihtunut.

Tämä on meille Hipsun kanssa jo neljäs yhteinen talvi, mutta vasta nyt uskaltauduin hiihtämään tämän energiapakkauksen vetämänä, sillä kun hän jostain oikein tosissaan innostuu niin vauhti on kuin tykin suusta lähdettäisi (paitsi työmoodissa osaa kyllä olla rauhallinen), joten katsoin parhaimmaksi odottaa enimpien nuoruuden höyryjen laantumista, ja uusi harrastus aloiteltiin varovaisesti ja ihan vähän kerrallaan. Pikkuhiljaa uuteen totuttelu on toki muutenkin tärkeää, että mielenkiinto koiralla säilyy ja tekeminen pysyy sille kivana.

Tällainen puuhastelu jos mikä saa ajatukset sukkelaan pois kiertämästä samaa tuttua kehää. Toki ne yrittävät joskus pyrkiä uppiniskaisesti takaisin radalleen: Tässäpä olisi hauska ja loistava ulkoiluaktiviteetti meille perheenä. Koiralle pulkka perään ja mukulat siihen nauttimaan vauhdin riemusta. Tosin juuri tämä meidän karvakorvistamme taitaisi olla kuitenkin himpun verran liian pieni vetämään pulkkaa. Se lohduttaa vähän ja saan taas kiinni siitä täydellisestä flow:sta kun ajankulua ei huomaa ja kaikki on hyvin.

Nautin kirpakasta pakkasesta ja sauvojen narskunnasta lumessa Viikin pelloilla. Aurinko laskee ja kaikkialla on hiljaista, vain traktori ajaa välillä ohitse läheisellä tiellä. Lähitalleilta nenään tunkeutuu tuttu, aivan ihana hevosen tuoksu. Mieleen alkaa samantien tulvia paljon muistoja vanhoilta hyviltä hevosajoiltani, jolloin touhusin lapsena ja vielä teininäkin kaikki viikonloput ja välillä arkenakin tallilla. Yht’äkkiä muistin terävinä paljon sellaisiakin hetkiä, jotka ovat olleet vain hämärähköinä muistikuvina jo vuosia. Jännityksen, kun kokeilin ratsastaa jotakuta uutta hevosta, iltapäivät jolloin koulun jälkeen tallille päästyäni hain hevostani ulkoa tarhasta ja laitoin kuntoon ratsastuslenkkiä varten. Yhteiset ratsastusretket tallikavereiden kanssa ja keväiset päivät, jolloin lumi oli jo lähes sulanut, odotuksen kun tiesi kesän saapuvan pian ja tietenkin pitkä hevostentäyteinen loma häämötti edessä. Niihin muistoihin oli ihana niin pitkän ajan jälkeen uppoutua.

Samalla lupasin itselleni, että koska hevosten silittely ja niiden tuoksun hengittäminen syvään on mitä mahtavinta terapiaa, etsin siihen itselleni lähiaikoina mahdollisuuden ja herättelen hiljalleen harrastusta uudelleen eloon. Alkuun riittäisi pelkkä hellittelykin, jos löytäisin jonkun ihanan samettiturpaisen ystävän jota vaikka harjailla ja jolle jutustella niitä näitä. Hevonen on mainio kuuntelija, siinä eläimessä on sellainen rauha ja lempeys jota ei voi sanoin kuvailla – se pitää jokaisen itse nähdä ja kokea. Hieman myöhemmin aion nousta satulaankin. Viimeksi olen ollut hevosen selässä reilut yhdeksän vuotta sitten eli jo alkaisi olla aika katkaista tämä turhan pitkäksi venynyt tauko.

Harmikseni täällä pääkaupunkiseudulla talvet ovat hiihtoharrastuksen kannalta niin kovin lyhyitä. Sama kaava on toistunut tänäkin talvena, ja nyt pahasti näyttäisi siltä että joudun haikein mielin kiikuttamaan sukset takaisin varastoon ja odottamaan pitkän lumettoman ajanjakson, ennen kuin pääsen taas nauttimaan tästä lajista. Aina ei ole takeita sille, että joka vuosi saadaan täällä edes lunta maahan. Pidemmät, oikeat talvet ovat se mitä kaipaan Itä-Suomesta muutettuani pian kahdeksan vuotta sitten tänne Helsinkiin. Kunhan täällä tulee eteen lumettomia talvia, suuntaan silloin vanhoille kotiseuduilleni hiihtämään. Ja Lappiin. Koskaan en ole vielä vieraillut Lapissa, mutta voin vain kuvitella kuinka ihanat maisemat ja hiihto- ja lenkkimaastot sieltä löytyy. Sinnekin on siis jossakin vaiheessa päästävä.