Luukku 13: Vaikeinta on olla armollinen keholleen

Monilla on vuoden vaihteessa tapana tehdä lupauksia uudelle alkavalle vuodelle. Itse kuulun niihin, jotka lupaavat hyvin harvoin mitään ihan vakavissaan. Niinä kertoina kun teen edes jotain sen suuntaista, se on lähinnä vain sellaista asioiden pallottelua ja hataria lupauksia vähän siitä ja tästä kuitenkaan mitään lyömättä lukkoon. Olen enemmänkin sellainen hetkessä eläjä, joka tekee ja toteuttaa juttuja sitten kun ne tulevat kohdalle, toimin tilanteen mukaan ja katson aina yhden askeleen kerrallaan. Uudenvuodenlupaukset ovat sinänsä kiva tapa koittaa tehdä vaikkapa jotain parannuksia omassa elämässä uuden alkavan vuoden kunniaksi, jolloin monella alkaa tavallaan uusi aika ja paljon asioita niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Ja vaikka olen itsekin asiaa tältä kannalta miettinyt ja koen kyllä vuodenvaihteen olevan usein otollista aikaa uusille kuvioille, en vain ole tähän mennessä sen suurempia lupaillut.

Nyt ensi vuoden alusta ajattelin kokeilla luvata tosissani. Mulla on yksi tärkeä lupaus, jonka haluaisin ainakin yrittää itselleni pitää. Sen kanssa on kuitenkin osattava olla kärsivällinen ja itselleen lempeä, sillä se ei tapahdu hetkessä.

Aion opetella olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Olen luonteeltani itseni suhteen hyvin täydellisyyttä tavoitteleva lähes kaikessa, eikä mulle ole temppu eikä mikään vaatia itseltäni valtavasti, arvostella tekemiäni virheitä ja soimata itseäni välillä pienemmistäkin asioista. On paljon helpompaa takertua epäkohtiin ja pieleen menneisiin asioihin vaikka niitä tuskin edes huomaisi, kuin kehua itseään onnistumisista tai ottaa muilta vastaan kehuja ja positiivista palautetta. Olen muita ihmisiä kohtaan hyvin avarakatseinen, ymmärtäväinen ja hyväksyvä, ja kohdistan vaatimukset aina itseeni.

Sillä totuus on, ettei kukaan meistä ole täydellinen. Ei vaikka joku toinen – työkaveri, ystävä, puolituttu tai muu saattaa mielikuvissamme sellaiselta vaikuttaa. Jokainen tekee joskus virheitä, jokainen epäonnistuu ja mokaa jotakin. Se kaikki on osa ihmisenä olemista, vain elämää. Kukaan ei voi virheiltä välttyä. Kaikki me ollaan tärkeitä, arvokkaita ja hyviä ihmisiä vahvuuksinemme ja heikkouksinemme. Kun me tehdään todella parhaamme, se riittää eikä enempään tarvitse pystyä. Olen kuullut ystäviltäni useasti siitä, kuinka mun tulisi osata ajatella näin myös itsestäni, eikä pelkästään muista ympärilläni olevista ihmisistä – ja tottahan se on. Tätä puolta aion nyt alkaa työstämään itsessäni heti vuoden alusta lähtien, olen varma että elämä on tämän saadun opin jälkeen paljon rennompaa ja monellakin tapaa antoisampaa. Siihen saakka siis voin vielä ruoskia itseäni rauhassa, heh 🙂

Luulen, etten ole ainoa tätä sorttia vaan meitä on muitakin itseä kohtaan vaativaisia kulkijoita. Tällainen lienee melko yleistä. Siksipä haluan heittää haasteen myös muille tällaista muutosta itsessään halajaville, lähtekää mukaan ja aloitetaan uudistuminen yhdessä. Helppoahan tämä ei tietenkään heti alkuunsa ole, mutta sisulla ja rauhaisasti etenemällä hyvä tulee.

Kun joku puhuu musta positiivisesti, opettelen sanomaan: Kiitos, ihana kuulla, sen sijaan että toteaisin: No, kiva jos tykkäät, en mä nyt tämän kummempaa saanut aikaan. Kun en onnistu jossakin arkisessa tai muussa tekemässäni asiassa täydellisesti ja löydän jotakin parannettavaa, sen sijaan että kääntäisin sen kaiken itseäni vastaan sanon, ettei tämä ole vakavaa, onnistuit riittävän hyvin ja elämä jatkuu. Kyse ei ole siitä, että vaihtaisin asenteeni laidasta toiseen, sinne hällä väliä-osastoon, vaan että vähän vähempikin kuin satakymmenenprosenttinen suoritus on elämässä usein myös oikein riittävä.

Ehkä kaikkein vaikeinta on kuitenkin olla armollinen omalle keholleen. On vaikea olla tuntematta sitä kohtaan jopa vihaa silloin, kun se ei kykene tekemään sitä mihin se on luotu – ottamaan vastaan uutta elämää ja ylläpitämään sitä riittävän kauan jotta se elämä voisi jatkua myös täällä ulkomaailmassa. Suhteeni kroppaani jo vähän alle teini-ikäisestä saakka on ollut mutkikas, ja siihen on aina liittynyt negatiiviset tunteet sen ulkoista olemusta kohtaan. Nyt päälle on lätkäisty vielä sen kokoluokan ongelma, että on vaikea olla lempeä sille myöskään sisältäpäin katsottuna. Vaikka ymmärrän, että todennäköisesti raskautumattomuuteeni on ollut ihan oikea syy – hoitamaton kilpirauhasen vajaatoiminta ja aiemmin aivan liian alhaiset D-vitamiinitasot, en silti luota täysin että kyse olisi niistä tai vain niistä syistä. On äärimmäisen vaikea käsittää sitä, miten en ole onnistunut raskautumaan, miten kroppa ei vain tottele vaikka luonto on sen luonut kantamaan lasta ja synnyttämään. Tekemään musta äidin. Lapsettomuuden myötä suhteeni kroppaani ei ole todellakaan voinut parantua – päinvastoin. Tätäkin asiaa kokonaisuudessaan ja lapsettomuuden kipua ylipäätään olisi hyvä alkaa työstämään uudella tapaa, ja siihen tarvitsen ulkopuolista apua myös. Asia ei pelkästään itsekseen pohtimalla tai ystävien kanssa viinilasin äärellä jutellen muutu suuntaan tai toiseen. Onneksi ei siis pahempaankaan paitsi ehkä yksin vatkaamalla saatan saada sen todennäköisesti jossain vaiheessa vieläkin enemmän solmuun.

Mutta ei ahmita liian suurta palaa kerralla. Jätetään kroppaa koskevat kiemurat ja niihin liittyvät henkiset muutokset hieman myöhemmälle ja keskitytään nyt tähän armollisempaan itseen muilta osin. Siinäkin on riittävästi puuhaa näin aluksi 🙂

Ps. Tulisipa talvi pian ettei tarviisi fiilistellä sitä vain kuvista, odotan jo niin ihanaa lumen ja pakkasen raikkautta ja kirpeyttä…