Luukku 19: Pukki on ihan potaskaa

Joulupukki. Se on sellainen vanha mies, joka tuo lapsille lahjoja aina jouluisin vuodesta toiseen, vuosikymmenistä- ja sadoista seuraaviin. Ihan sama pukki, joka ei kuole koskaan. Kilteille lapsille. Tuhmat saa vaan risuja. Se tulee reellä, Petteri-poron vetämänä reki täynnä lahjoja. Kyllä, siinä on kaikkien maailman lasten ja aikuisten lahjat. Hän kiertää reellään koko maailman yhdessä vuorokaudessa lahjoja jakaen – jouluaattona. Muun ajan vuodesta pukki viettää kotonaan, Lapissa korvatunturilla valmistaen aina seuraavan joulun lahjat taas kaikille kilteille apunaan joukko joulutonttuja. Niin ja ne tontut kurkkii ympäri vuoden, ja erityisesti aina joulun lähestyessä ikkunoiden alla, niitä ei vaan koskaan huomaa kun ne ovat niin nopeita mutta siellä ne viipottaa, kertoen pukille ketkä tänä vuonna lahjat ansaitsee. Siispä kannattaa olla kilttinä jos mielii ensi jouluna ison kasan paketteja saada. Pukille voi kirjoittaa kirjeen lahjatoiveistaan, että pukki tietää vähän mitä kukin haluaa ja toteuttaa ne sitten – niin, jos olet ollut kiltti. Tontut näkee koko ajan kaiken, ihan kaiken.

 

Tämä on se tarina, jota monille lapsille sepitetään ihan pienestä pitäen joka ikinen joulu niin kauan, kunnes lapsonen alkaa itse ymmärtää ettei tämä nyt ihan näin voi mennä, tai kun tieto keksitystä tarinasta saavuttaa hänet jossain vaiheessa jollakin muulla tavalla. Tämä on tosi yleinen tapa luoda positiivista jännitystä ja odottavaista tunnelmaa jouluun. Ja varmaan myös motivoida käyttäytymään kiltisti ja fiksusti. Olemaan kitisemättä ja kiukuttelematta.

 

Kun olin lapsi, vanhempani kertoivat mulle tätä samaa satua. Ja minä uskoin sen tietenkin. Joka joulu meillä kävi pukki tuomassa lahjat, ja joka kerta kuuden tai seitsemän vuoden ikään – tarkkaan en enää muista – uskoin että hän todella on saapunut Korvatunturilta reellä, lähtenyt matkaan jo aikaisin aamulla. Tottakai pukin tulo toi aattoiltaan aina kovasti sitä ihanaa jännityksen kihelmöintiä, ja usein muistan miettineeni onkohan hän käynyt jo naapuritaloissa aiemmin vai käykö meillä ensimmäisenä. Taisipa tapanani olla ainakin joinain jouluina soittaa pianolla hänelle jokin joululaulukin tai edes osa siitä. Ehdottomasti nuo muistot ovat ihania ja tärkeitä, enkä koskaan vaihtaisi niitä pois.

 

Eräänä jouluna pukki kertoi taas tulleensa meille poron kanssa. Olen ihan pikkulapsesta saakka ollut äärettömän eläinrakas, ja halunnut aina päästä silittämään ja hellimään kaikki vastaan tulevat eläimet, kerran muutaman vuoden iässä mökillä hiiren rapinaa kuistin alla kuultuanikin päivystin pitkän tovin kuistilla josko hiirulainen tulisi esiin että saisin sitä rapsuttaa, koskaan se ei tietenkään tullut. Hipsin aattoiltana pukin tultua ulko-ovelle Petteriä katsomaan ja ilmoitin että haluan sitä silittää. Ja niin uskottavasti kaikki aikuiset vastailivat, ettei poro ole meidän pihassa, että se on jätetty vähän kauemmas tien poskeen odottamaan. Olin odottanut poron tapaamista vähintään yhtä paljon kuin lahjoja, ja nyt se ei ollutkaan mahdollista. Olin hieman pettynyt, mutta tunne unohtui nopeasti lahjapakettivuoren äärellä 🙂

 

Muistan elävästi sen hetken, kun sain kuulla ettei joulupukkia ihan oikeasti ole olemassa. Ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan. Ikää mulla taisi olla kuusi vuotta, ehkä seitsemänkin. Olin lapsuudenkaverini kanssa puistossa keinumassa. Olimme suunilleen saman ikäisiä. Aloimme käydä siellä keskustelua joulupukista. En muista puheistamme mitään muuta kuin sen, miten hän kertoi että koko pukkijuttu on pelkkää potaskaa, ettei sellaista kannata missään tapauksessa uskoa. Tottakai väitin kivenkovaa ettei se niin mene, että täytyyhän pukin olla totta. Niin se on, sillä minun vanhempani eivät koskaan valehtele. Meillä on ollut kotona aina kaksi äärimmäisen tärkeää sääntöä: Lupauksista pidetään kiinni, ja koskaan meillä ei valehdella. Kaverini ei antanut periksi, ja jossain kohtaa kai omakin uskoni asiaan alkoi rakoilla ihan vähän. Olin valtavan hämmentynyt, koska meillä ei tosiaankaan valehdeltu. Ikinä. Aina puhuttiin totta oli kyse mistä tahansa.

 

Menin kotiin ja kysyin keittiössä istuvalta, lehteä lukevalta isältäni miksi tällaista väitetään, että onko tosiaan niin ettei joulupukkia ole olemassa. Hän yritti vielä siinä vaiheessa vakuutella, että tietenkin on, ihan varmasti on. Olin kuitenkin jo alkanut epäillä asian laitaa ja kyseenalaistin sen uudelleen ja uudelleen. En enää muista tarkalleen milloin, mutta kuitenkin hyvin pian tapahtuneen jälkeen lopulta kotonakin kerrottiin että keksittyähän se kaikki oikeasti on. Taisin jonkin aikaa olla vähän surullinenkin siitä, ettei pukkia ja tonttuja todella ollut, elämästä hävisi yht’äkkiä tavallaan jotakin tärkeää pois. Lisäksi kummastelin sitä, miten meillä ei saanut kukaan valehdella ja nyt se oli sitten tapahtunut.

 

En enää muista sitäkään, miten tätä kotona käsiteltiin totuuden selvittyä vai käsiteltiinkö sen suuremmin mitenkään. Vaikka olin alkuun tosi ihmeissäni ja jonkinasteisesti järkyttynyt, ei asiasta sentään traumoja jäänyt enkä tietenkään siitä vanhemmilleni kaunaa kanna. Taisin melko nopeasti loppujen lopuksi unohtaa kaiken sen hämmennykseni ja elämä jatkui. Muutaman vuoden kuluttua toki jo ymmärsin koko jutun jujun sekä sen, miksi joulupukista mulle valehdeltiin. Ja kun sen ymmärsin, ei se tuntunut enää lainkaan valehtelulta vaan aivan tavalliselta tarinalta, jota nyt vaan lähes jokaisessa kodissa kerrotaan pienille hyväuskoisille lapsukaisille 🙂 En tiedä olisiko joulu tuntunut samalta ellei tätä tarinaa olisi kerrottu. Olisiko siitä puuttunut se tietty jännittävä fiilis jonka pukin tulo sai aikaan. Ehkä olisi, ehkä ei. Sitä ei voi tietää. Pukki kävi meillä muutamana jouluna vielä kaiken tämän jälkeenkin, ja kyllä niitä lahjoja silti jännittelin vaikka kartalla pukin alkuperästä jo olinkin.

 

Nykyään ajattelen tuota kaikkea ainoastaan positiivisena ja ihanana jouluun liittyvänä muistona, kun itsekin jo aikuisena ymmärrän miten ja miksi kaikki meni kuten meni. Toki sitä pienenä lapsena uskoo kaiken vanhempien kertoman, niin se lapsen mieli vain toimii.

 

Silti pidän tällaista satuilua hieman turhana, vaikkakin se tietenkin kiva perinne jouluun onkin. Ja jokainen voi parhaaksi katsomissaan perinteissä pysyä, en halua tuomita tai arvostella kenenkään tapoja ja valintoja. Itse haluaisin kuitenkin päästä kertomaan omille lapsilleni asian alun alkaenkin jouluun kuuluvana perinteisenä satuna. Haluan selvittää rehellisesti sen, kuinka joulupukiksi, muoriksi ja tontuiksi voi pukeutua kuka tahansa, koputtaa aattoiltana ovelle, tuoda äidin ja muiden läheisten ja tuttujen hankkimat lahjat ulkoa oven takaa kuusen alle ja jakaa ne siinä.

 

Vaikka itselleni pukkitarina olikin pienenä hauska ja jännä, en siitä huolimatta usko että lasteni joulusta tulisi puuttumaan tunnelmaa ja jännitystä vaikka sadun todeksi uskottelu jäisikin väliin. Kai jotenkin pelkään saavani tarinan myötä heissä aikaan sen saman hämmennyksen ja ihmetyksen mitä itse lapsena koin, en haluaisi heidän joutuvan pohtimaan miksi äiti huijaa vaikka he myöhemmin syyn siihen kyllä ymmärtäisivätkin. Sillä hetkellä etenkin sellaiset moraaliset kysymykset joita itse kaikessa hiljaisuudessa jonkin aikaa pallottelin saattavat olla haastava juttu mielelle käsitellä. Mielummin mennään totuus edellä ensimmäisistä jouluista lähtien.

 

Ja mistä sen tietää vaikka mieleni vielä muuttuisi. Niinhän sitä sanotaan, että se muuttuu monienkin asioiden osalta lasten syntymän jälkeen kun pääsee vanhemmuuden makuun tosissaan. Päteekö se tähänkin, sen toivottavasti saan nähdä sitten myöhemmin.

perhe ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *