Meidän joulu 2019

Muutamat viikot ennen joulua olivat mulle melko hankalaa aikaa. Toki ihan jo siksi, että juuri silloin lapsettomuus alkoi nostella päätään vähän eri tavalla kuin yleensä, sillä joulun aikaan se korostuu väistämättä ja muistuttaa itsestään kuuluvammin. Vielä joulukuun alkupuolella pähkäilin myös sitä, miten aion tätä joulua oikein viettää: Lähdenkö Joensuuhun vanhoille kotiseudulleni perheeni luokse vai jäänkö yksin Helsinkiin. Olin jo vakaasti kallistunut jälkimmäisen puoleen, mutta vielä viimetipassa suunnitelma vaihtui ensimmäiseen vaihtoehtoon. Yksin vietetty joulu tuntui enemmän oikealta ja vähemmän mieltä kuormittavalta ratkaisulta, mutta todella kolkolta ja raskaalta kuitenkin. Ja ettei asian pyörittely jo itsessään olisi käynyt liian helpoksi, tuntui että suurinpiirtein jokainen joka mut täällä Helsingissä jotenkuten tiesi, kyseli mitä aion jouluna tehdä. Nimenomaan ne puolitutut, joita tapaa usein vain sillointällöin sattumalta ja jotka tietävät musta jotakuinkin sen, että olen muuttanut pääkaupunkiin, perheeni asuu muualla ja että olen viettänyt jouluja Itä-Suomessa – heidän kysymystensä äärellä oli nyt hankalaa olla. Joulusuunnitelmien esilleottaminenhan ei toki noin yleisesti ole mikään paha juttu, ja onhan ihan mukavaa että ihmiset ovat kiinnostuneita, kukaan ei taatusti tarkoita pahaa tai tarkoituksellisesti utele arkoja asioita.  Mutta kun he kyselivät oletko menossa / totesivat että varmasti olet taas menossa jouluna kotiseudulle sun äidin luokse, kiemurtelin ja vastailin vain että meidän joulunviettokuviot ovat vielä ihan avoimet. Koska enhän ole kertonut lapsettomuudestani ja sen tuomasta surusta heille lainkaan, oli jotenkin hankala keksiä mitään järjellistä vastattavaa vaikka joulu oli jo pian ovella. Tuntui vaikealta sanoa, etten ehkä tänä jouluna lähde pois Helsingistä, sillä pelkäsin että joku alkaa kaivella asiaa syvemmin – onhan meidän jouluperinteet olleet suunilleen samat jo useita vuosia. Tietyllä tapaa olo kuitenkin helpottui kun suunnitelmat oli lyöty lukkoon ja saatoin sanoa: Kyllä, olen tänäkin jouluna menossa. Niinpä me koirien kanssa hypättiin junaan ja matkustettiin ”mummolaan” – koirien ja kissojeni mummolaan kuten mulla on tapana sanoa 🙂

Joulu sujui melko rauhaisasti. Kuten päivitinkin jo Instagramiin aattoiltana, mun ei tänä jouluna tarvinnut sydän vereslihalla surra tyhjää syliäni kuten useana muuna jouluna viime vuosina, ja erityisesti viime jouluna, joka oli mulle todella rankkaa aikaa. Tähän vaikutti se, että sain viettää aattoillan yksin. Kävin alkuillasta siskoni luona syömässä muiden kanssa jouluaterian, josta palasin takaisin ”mummolaan” jatkamaan aattoa. Ehdotus tällaisesta järjestelystä tuli hieman ennen joulua alunperin perheeltäni joka sai mut lopulta lähtemään reissuun Helsinki-joulun sijaan, joten kaikki tiesivät jo etukäteen että lähden ruokailun jälkeen toisaalle. Siskollani on kaksi pientä lasta, ja siellä talo oli täynnä mummeja, vaareja, isiä ja äitejä. Omat haavani ovat tällä hetkellä niin auki ja kipeät etten mitenkään kyennyt enää tavanomaiseen joulunviettoon vaikka tietenkin olisi ollut kaikin puolin helpompaa ja mukavampaa jos olisin voinut olla mukana. Nyt se – ajatuskin siitä vain sattui liikaa. Kaikesta huolimatta nautin aattoillasta omassa rauhassani: Saunoin pitkään herkuteltiin koirien kanssa suklaalla ja possunkorvilla ja kuunneltiin jouluradiota. Ehdottomasti oli helpointa näin. Aattoaamupäivänä veimme kynttilät sekä kaikkien isovanhempieni että myös isäni haudalle. Tämä on ollut mulle aina todella tärkeä jouluperinne, josta en halua luopua. Isovanhempieni poismenosta on jo toista mummoani lukuunottamatta kauan aikaa, mutta nyt vietin seitsemättä joulua ilman että isäni oli viettämässä sitä kanssani. Seitsemän joulua tuntuu isolta lukumäärältä, enkä tiedä miten olen selvinnyt jo niin monta. Meillä oli aina omat jouluperinteemme: Haudoilla käyminen, eräiden perhetuttujen sekä hänen veljensä ja tämän perheen luona nopea vierailu ja sitten luokseni valmistamaan karjalanpaistia. Nyt jo seitsemännen kerran kaikki on ollut erilaista. Tämä on osaltaan tehnyt jouluistani vaikeampaa, ja nyt lapsettomuus vielä tässä lisänä vaikuttaa vahvasti siihen, että nykyään joulut ovat haikeampia ja joka joulu välillä pelkään, että jos tämä on nyt viimeinen tällainen, että entä jos ensi joulu on entistä synkempi ja joku puuttuu porukasta. Suren myös sitä, että jos joskus saan lapsia, he eivät koskaan saa viettää joulujaan ukkinsa kanssa. Että ukki on vain se, jonka haudalla aina kävisimme, joka joskus oli mutta nyt lapseni voisivat vain kuvitella millainen hän oli. Hän olisi toivonut lapsenlapsia sitten ajallaan, hän sanoi mulle aina, että käyt ensin koulut loppuun ja sitten hankit niitä lapsenlapsia; tuolloin me vielä puhuimme lasten hankkimisesta kun siitä, kuinka vaikeaa se voi olla ei vielä ollut minkäänlaista ymmärrystä – nyt tuo kyseinen termi saa minut voimaan huonosti. Lisäksi olen kantanut kipeänä asiana sitä, ettei toinen mummoistani päässyt koskaan näkemään lapsiani (toista en ole koskaan tavannutkaan, hän kuoli jo paljon ennen syntymääni). Sen olisin niin toivonut tapahtuvan. Kun olin suunilleen viidentoista ikäinen, hän rohkaisi minua hankkimaan lapsia näkövammastani huolimatta ”sitten joskus” mikäli itse vain haluan, se on jäänyt ikuisesti mieleeni. Muistan kuinka joitakin vuosia sitten juoksin kilpaa ajan kanssa, toivoin niin kovasti saavani edes esikoiseni ennen kuin hänen altsheimer etenisi niin ettei hän enää tunnistaisi minua ja meitä, mutta hävisin ja aika nappasi voittonsa. Vaikka jouluun liittyy paljon surua, pelkoa ja haikeutta, kuitenkin kaikesta huolimatta yritän aina edes vähän nauttia ja fiilistellä, tiristää sitä positiivista mieltä itsestäni ulos vaikka väkisin. Olenhan kuitenkin henkeen ja vereen jouluihminen, vaikkakin nyt ikävät tunteet joulumieltäni varjostavatkin. Tänäkin jouluna onnistuin siinä mielestäni suht riittävällä vahvuudella.

Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana, rentouttava ja kaikin puolin kiva joulu 🙂 Nyt suunnataan nokka kohti uutta vuotta, uusia toiveita ja seikkailuja. Kanavalleni tulee pian video Joensuun lomastani, kunhan saan sen editoitua kuntoon. Loma koostui hyvin pitkälti syömisestä ja löhöilystä, joten mitään kovin ihmeellistä ei ehtinyt tapahtua, mutta sain muun muassa sählättyä pankkikorttini lukkoon ja Naistenklinikalta otettiin puhelimitse yhteyttä joulunpyhien jälkeen liittyen lapsettomuushoitoihin, joista edellisessä postauksessa kerroinkin. Käykäähän kurkkaamassa video kanavalta johon pääset klikkaamaan blogista, niin näistä jutuista selviää siellä enemmän 🙂 Ihanaa joululomanloppua kaikille, ketkä sitä viettävät, ja iloa työpäiviin kaikille muille 🙂