Niille tulee vauva
Heippa taas, ja onnea sekä toiveiden täyttymisen aikaa kaikille vuodelle 2021! Uusi vuosi lähtikin käyntiin sellaisella vilinällä, että tämän ensimmäinen postauskin on saanut odottaa kirjoittamista ja julkaisua, joskin se on kyllä aina välillä pyörinyt tammikuun aikana mielessä. Aika vain juoksee, ja huomenna ollaan jo helmikuun ekassa päivässä. Se tarkoittaa mulle 30-vuotissyntymäpäivää heti kuun alkuun, sillä vietän synttäreitäni viidentenä, eli Runebergin päivänä. Siihenkin liittyy ajatuksia, mutta käyn niitä läpi tarkemmin hieman myöhemmin uudessa postauksessa.
Joulukin oli ja meni. Kuvasin itseasiassa kotiseuduillani Pohjois-Karjalassa viettämästäni joululomasta videon, joka löytyy Youtube-kanavaltani, josta sen voi käydä kurkkaamassa. Juhlapyhät menivät kokonaan perheen parissa, ja tuttujen sekä sukulaisten luona vierailut jäivät korona-ajan vuoksi käymättä. Toivotaan, että seuraavalla reissulla olisi jo turvallisempaa nähdä ihmisiä vähän enemmän. Joulunaika oli tietenkin taas haikea ja vaikeakin, mutta selvisin siitä ilman suurempia romahduksia. Uudenvuoden viettoon palasinkin jo takaisin kotiin Helsinkiin.
Tässä vähän ennen joulua ehti korviini kantautumaan yksi vauvauutinenkin. Kun omassa elämässä on takana jo pitkä tahattoman lapsettomuuden täyttämä haastava vaihe, voi muiden raskauksiin, vauvoihin ja ylipäätään lapsiarkeen liittyviä kuulumisia ja tapahtumia olla äärimmäisen vaikeaa ottaa vastaan iloitsemalla niissä mukana. Olen huomannut itsessäni jo muutaman vuoden ajan sen, kuinka rikki niistä menen, ja kuinka helposti ne lamaannuttavat. Sille ei vain voi mitään, ja vertaistuen avulla olen oppinut sen olevan ihan tavallista, ja etten ole tunteineni todellakaan yksin. Olen myös oppinut, että kriisitilanteissa selviytymisen kannalta on tärkeää kuunnella itseään – niin kehoa kuin mieltäkin, ja helpompaa hengittää kun päästää tunteet ulos ja hyväksyy ne, siten ne eivät pääse patoutumaan sisälle painaviksi möykyiksi ja kasvata pahaa oloa entisestään. Olo on aina hetken kevyempi kun antaa vaikka itkun vain tulla.
En oikein osaa selkeästi sanoittaa sitä, miksi muiden tähän liittyvä onnistuminen ja onnellisuus ahdistaa ja itkettää. Se on vain sekava hetki, kipeä muistutus siitä, mikä itseltä puuttuu, vaikkei se mitenkään vähennä omia mahdollisuuksia saada vielä joskus kokea samaa. Kun elämäntilanteet muuttuvat tarpeeksi erilaisiksi toisistaan, voi se vaikuttaa myös ihmissuhteisiin, mikä osaltaan myös voi surettaa. Mulle on tällä hetkellä oikeastaan mahdotonta viettää aikaani pienten vauvojen seurassa. Se on tilanne, joka vain sattuu liikaa ja pyrin välttämään sellaisia parhaani mukaan. Pari vuotta sitten purin tätä tuskaani lääkärille – kysymystä siitä, teenkö väärin ja itsekkäästi toimiessani niin vain oman suruni varjolla. Lääkäri oli myötätuntoinen ja neuvoi, että kaikki sellainen, mikä tuntuu nyt vaikealta ja kasvattaa pahaa oloa kannattaa laittaa tauolle, että voimavarat riittävät muusta selviytymiseen. Jo se helpotti oloani paljon, ja koin keskustelun hyvänä ja tärkeänä.
Tämän joulunalla tulleen vauvauutisen kuulin somen, tekstarin tai jonkun muun kuin asianosaisen itsensä kertoman sijaan suoraan ja kasvotusten perheeltä, jota asia koskettaa. Koko tilanne tuli aikalailla puskista, vaikka täytyy myöntää että olin ehtinyt jo aiemmin itsekseni arvailla, että ehkäpä heidän suunnaltaan jotakin tämän tapaista saattaisi vielä kuulua. Juttelimme tulevasta joulunvietosta. Naispuolinen tuttuni alkoi kertoa heidän joulusuunnitelmistaan ja loppuun vielä totesi: ”Tämä on nyt meidän viimeinen joulumme kahdestaan, kun meille tulee vauva”. Kun sanat viimeinen ja joulu tavoittivat minut, osasin jo arvata kuinka lause päättyy. Yritin vielä sen muutaman sekunnin ajan rauhoitella itseäni, kunnes koko totuus iski tajuntaani valtavalla rytinällä: Vauva. Juuri se mitä pelkäsin. Lause jatkui vielä, mutten enää kuullut mitään muuta. Jumituin vain yhteen sanaan. Vauva. Niille tulee vauva. Tuntui, että kaikki vain pimeni, voimat valahtivat pois koko kropasta enkä kuullut tai nähnyt mitään. Olin aivan pihalla seuraavista keskusteluista, en osannut vastata kuin lyhyitä sanoja ja jotain lauseen tapaisia. Seisoin kuin jäätyneenä paikallani yrittäen pidätellä itkua.
Vaikeinta tässä kaikessa oli se, ettei toinen lainkaan tiedä lapsettomuudestani, kaikesta siitä mitä olen joutunut sen myötä kokemaan. Olen aivan varma, että hän ihmetteli kovasti reaktiotani. En saanut sanottua edes onnittelua. En saanut suustani ulos minkäänlaista järjellistä sanaa, en vaikka kuinka koitin koota itseäni. Olin täysin lukossa vielä pitkään, kunnes aloin jossain vaiheessa hiljalleen virkoamaan. Ainoa ajatus mitä olen tuon kohtaamisen jälkeen osannut selkeästi mielessäni pyörittää on, miten ihmeessä selitän tämän, miten paikkaan kaiken sen kummastuksen ja hämmennyksen mitä olen saanut aikaan tässä raskaana olevassa tutussani. Tällainen reaktio voi olla todella vieras, mikäli tätä ei itse ole joutunut kokemaan. Toisaalta mistä minäkään voin tietää hänen kokemuksistaan, emmehän ole koskaan aiemmin puhuneet lapsista tai niiden saamisesta, emme mistään siihen viittaavastakaan halaistua sanaa.
Tämä on se syy, miksi tahattomasti lapsettomana toivoisin, että mikäli jollakulla näitä uutisia on kerrottavanaan, hän tekisi sen mielummin joko tekstarilla tai yksityisviestinä somessa kuin kertoisi kasvokkain tapauksessa, jossa tieto lapsettomuudesta on olemassa. Näin kuulijan olisi helpompi vastaanottaa uutinen, ja tilanne olisi sitä todennäköisesti myös kertojalle. Tällöin voi rauhassa käydä läpi omat reaktionsa poissa hämmentyneiltä katseilta, toipua niistä ja sitten vasta lähteä kommentoimaan kuultua uutista. Aina nämä tilanteet eivät toki syystä tai toisesta mene putkeen, ja näissä saattaa sattua kaikenlaista täysin tahattomasti kuten nyt mun tapauksessani kävi. Kaikkea ei aina pysty ennakoimaan tai tietämään, kuinka joku toinen toivoisi tulevansa huomioiduksi. Siksikin olen pyrkinyt olemaan melko avoin lapsettomuudestani ja siihen kuuluvista tunteista ja ajatuksista – siitä, miltä se kaikki tuntuu. Koen sen itselleni luontevana tapana käsitellä asiaa, joskaan se ei ole ensimmäisten juttujen joukossa kertoessani itsestäni uudehkoille tuttavuuksille. Siitä syystä nytkin tämä juttu oli jäänyt kokonaan käsittelemättä. Avoimuudestani huolimatta vaatii kuitenkin aikansa, ennen kuin tuon ilmi tilanteestani edes pientä osaa.
Mutta kaikesta huolimatta lähdetään kohti uusia seikkailuja. Saapa nähdä mitä tämä vuosi tuokaan tullessaan. Ensi viikolla otan ison askeleen päin yhtä pahimmista peloistani, sillä varasin ajan hammastarkastukseen. Paniikki on aivan järjetön jo nyt, mutta keskiviikkoaamuna se on varmasti kokonaan lamaannuttava. Tiedän kuitenkin, että tämä on pakko nyt hoitaa, että on turvallisempaa jatkaa hedelmöityshoitoja, mahdollisesti raskautua ja yleinen terveydentilakin pysyy kunnossa, tai purukaluston epäkuntoisuus ei ainakaan pääse siihen vaikuttamaan. Ehkä tarkastusta vielä enemmän pelkään sitä, mitä suusta mahtaa löytyä pitkän hammashoitotauon jälkeen. Hammashoitopelko kun on vaikeuttanut suositeltuja tarkastuskäyntejä niin että niitä on lykätty jo vuosikausia. Mutta katsotaan mitä tästä tulee, paikalle menen vaikka väkisin. Pidetään siis peukkuja 🙂
Ps. Muistathan ottaa seurantaan blogin sekä Youtube-kanavani myös Instagramissa @minna_m_vlogi!