Täysivaltaisia perheenjäseniä

Mulla on ollut tarkoituksena päivittää tätä blogia nyt vähän useammin. Ajatuksia on ollut postauksille paljonkin, mutta hiljaiseloksihan tämä taas meni. Elämä heitti eteen jälleen kerran ison ja raskaan asian. Vastoinkäymisiä ei tälle syksyä ole selvästikään vielä riittävästi, joten yksi sellainen tupsahti ihan odottamatta päin naamaa.

 

Oonan poismenosta on kulunut nyt reilut viisi viikkoa. Surutyö on edelleen kesken, ja olen antanut sille tilaa ihan niin paljon kuin milloinkin tunnen tarvitsevani. Suru on surtava, että on helpompi jatkaa eteenpäin.

 

Uolevi

 

 

 

Viime viikolla käytin sitten kisut eläinlääkärissä hammashoidossa ja röntgenissä nivelrikkoepäilyn vuoksi. Ikää pojilla on jo 14 vuotta, eli ihan nuoria he eivät enää ole.

 

Nivelrikko löytyi selästä molemmilta. Sen lisäksi samalla käynnillä tuli aivan puskista molemmille munuaisten vajaatoiminta- diagnoosi.

 

Eläinlääkärin sanat kuultuani menin kai jonkinlaiseen shokkiin enkä oikein tiennyt mitä sanoa. Ainakin puolet lääkärin puheista meni täysin ohi, ainoa ajatus mikä pään sisällä takoi oli että ei nyt, ei taas, ei ei ei ei ei. Koko tauti on ollut mulle tähän saakka täysin vieras juttu, ainoa mitä siitä tiesin on sen parantumattomuus. Munuaisten vajaatoiminta johtaa kuolemaan ennemmin tai myöhemmin. Ja nyt todella koko sydämestäni toivon että se tapahtuu sitten myöhemmin. Kukaan ei voi ennustaa tarkkaa elinaikaa koska kaikki tapahtuu kovin yksilöllisesti, mutta pahimmillaan voidaan puhua joistakin kuukausista, parhaimmillaan useista vuosista. Sen muistan, etten uskaltanut kysyä eliniän ennusteesta tarkemmin. Eläinlääkäri vain kehotti aloittamaan erityisruokavalion, jonka avulla kissat elävät hänen sanojensa mukaan pidempään.

 

Olen koko viikon sulatellut uutista, surrut ja pelännyt jos pojat eivät enää kohta olekaan täällä. Olen etsinyt lähes kaiken tiedon mitä googlesta on irronnut, ja onnekseni löysin Facebookista ryhmän munuaissairauksista kärsivien kissojen omistajille. Sieltä ryhmästä olenkin kerennyt jo saada paljon tietoa, tukea ja lohtua näissä hetkissä. Vertaistuki on kultaakin kalliimpaa tässäkin tilanteessa.

 

Kalevi

 

 

 

Pojat ovat olleet hyväkuntoisia, aktiivisia, energisiä ja ruoka on maistunut hyvin. Siksi en osannut ollenkaan odottaa tällaista diagnoosia. Olin jo jonkin aikaa laittanut merkille, että toinen herra viihtyy vesikupin äärellä hieman tavallista enemmän. Ei merkittävästi, mutta kuitenkin sen verran että asia oli tarkoitus ottaa puheeksi lääkärin kanssa juuri tällä kyseisellä reissulla. En kuitenkaan ehtinyt avata suutani kun kaikki oli jo selvillä.

 

Pojat siirtyivät nyt siis uudelle, munuaisten vajaatoimintaa sairastaville kissoille tarkoitetulle ruokavaliolle. Tämän pitäisi tukea munuaisten toimintaa ja toivottavasti myös hidastaa taudin etenemistä. Nivelrikkoon saatiin loppuelämän mittainen kipulääkitys ja jonkin ajan päästä saadaan todennäköisesti lisäksi sama kuukausittain annettava kipupiikki jota Oonakin nivelrikkokipuihinsa sai.

 

Vaikka pahin alkushokki on lisätiedon ja vertaistuen myötä hälvennyt, en silti voi olla pelkäämättä mitä jos tässä käy huonosti, jos meillä ei olekaan enää yhteistä aikaa paljonkaan jäljellä. Kunto kun voi pahimmassa tapauksessa romahtaa yht’äkkiäkin. En voi muuta kuin huolehtia asianmukaisesta ruokavaliosta ja riittävästä nesteen saannista, muu on sitten korkeammissa käsissä. Toivon niin, että edessä olisi vielä monia yhteisiä vuosia. En ole valmis menettämään yhtäkään perheenjäsentäni uudestaan näin lyhyen ajan sisällä.

 

Sillä niitähän nämä eläimetkin ovat. Täysivaltaisia perheenjäseniä. Olen valmis tekemään ihan kaiken voitavan lemmikkieni hyvinvoinnin turvaamiseksi. Sellaista vaihtoehtoa ei ole että toimisin toisin, jättäisin hoitamatta enkä välittäisi. Kun perheeseen saapuu uusi tyyppi, häntä hoivataan ja rakastetaan ehdoitta, hänen kaikki tarpeensa täytetään olivat ne sitten pieniä tai suuria. Siihen aina varaudun ja asennoidun jokaisen kohdalla kun perhe kasvaa. Oli kyse eläimestä tai ihmisestä.

 

Sekä poikien uusi ruokavalio, veriarvojen seuranta että lääkkeet tietävät nyt rahanmenoa totuttua isommin. En kuitenkaan kauhistele sitä tai punnitse, onko rahallinen lisäsatsaus kannattavaa ja järkevää. Rakkaitteni terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen on aina kannattavaa ja paras paikka sijoittaa, en keksi mitään tärkeämpää kuin siihen liittyvät asiat. Haluan nyt pitää kissani hyvävointisina luonani mahdollisimman kauan, se on kaikkein tärkeintä. Sitten kun täytyy päästää irti sen tietenkin teen, mutta olen valmis ottamaan kaikki eläinlääkärin suosittelemat keinot poikien hyvinvoinnin rajoissa käyttöön että yhteinen aikamme hyvällä elämänlaadulla olisi mahdollisimman pitkä.

 

Hipsu

 

 

 

 

Asumme tiiviinä perheenä, vietämme paljon aikaa yhdessä ja karvakorvat saavat kotona kaiken huomioni koska olen ainoa ihmispuolinen olento meidän laumassa. Kaikki nämä karvakorvat ovat aina aamuisin ensimmäiset näkemäni tyypit heti herättyäni, ja ne asettuvat viereen iltaisin nukkumaan käydessäni. Ne jakavat mun kanssa aamupalahetket, vapaapäivien kotona löhöilyt, ihan kaiken kotiarjen. Uskon, että yksin asuvana niiden merkitys korostuu vielä entisestään ja etenkin tahattomasti lapsettomana sitä surua kantaessani koen saavani eläimiltä äärettömän paljon valoa, voimaa, lohtua ja merkitystä elämälleni, syyn nousta joka aamu ylös sängystä. He ovat tässä ja tarvitsevat minua. Saan hoivata, opettaa, hellitellä, huolehtia.

 

Eläin ei korvaa lasta (ja toisaalta mikään ei myöskään voi täyttää eläinten jättämää aukkoa, ne ovat äärettömän tärkeä ja merkityksellinen osa elämääni), mutta ilman niitä olisin tässä lapsettomuuden syvässä vedessä todella hukassa. Tuntuu niin tärkeältä että perheessä on hoivattavia ja huolehdittavia, sellaisia joille antaa ja joilta saada rakkautta. Heittäytyä hetkiin, yhteisiin touhuihin ja leikkeihin. Se on sitä parasta elämässä. Ihan perusarkea omiensa kanssa.

 

Osa lemmikittömistä ihmisistä mun lähipiirissä on ihmetellyt sitä, miksi eläinlaumani on niin iso. Miksi Oonan lähdettyä suunnittelen seefferinpennun hankintaa ja haalin lisää vastuuta. Eikö yksi riittäisi, olisi vähemmän sotkua, työtä ja vaivaa. Mä en silti koe, että eläimet olisivat taakka. Onhan se selvä, että lemmikkiperheessä tekemistä riittää, rahaa kuluu ja aina välillä saa olla sydän huolesta sykkyrällä mikä on viimeaikoina tullut taas kerran huomattua. Mutta se kaikki kuuluu asiaan. Ei kai elämässä mikään ole pelkkää ruusuilla tanssia, kaikesta löytyy aina jotakin varjopuolta jos oikein etsimällä alkaa etsiä. Eläinten värittämässä elämässä pahinta on ehdottomasti lopulliset jäähyväiset, se hetki tekee niiden kanssa elämisestä sitten loppuaikoina valtavan haastavaa. Kuitenkin se ilo, onni, riemu, lohtu, rakkaus, aivan kaikki ihana mitä ne elämään tuovat on niin tärkeää, etten voisi koskaan kuvitella eläväni ilman karvaisten tassujen sipsutusta lattiaa pitkin.

 

Olen nyt kaiken tämän surun ja stressin keskellä miettinyt, missä vaiheessa on ihan todella järkevää lähteä yrittämään seuraavaa alkionsiirtoa. Lähinnä mieltä painaa tässä se, kuinka näin stressaantunut ja kaikesta huolesta mahdollisesti sekaisin oleva kroppani kykenee vastaanottamaan uutta elämää. Niin usein olen kuullut siitä, kuinka riittävän suuri stressitaso saattaa vaikuttaa raskaaksi tuloon ja kuukautiskiertoonkin, ja surun aiheuttavan joissakin tapauksissa jopa keskenmenon. Meneekö kaikki ihan hukkaan, alkio, rahat, voimavarat? Järki sanoo, että nyt olisi hyvä antaa ajan vähän kulua, että mieli ja kroppa saavat palautua edes vähän. Tunne on taas se, että haluaisin jo pian päästä yrittämään jos kilpirauhanen antaa myöten. Sitä seurataan nykyään kahden kuukauden välein. En ole vieläkään saanut lääkärin mielipidettä siitä, kuinka hoitojen kanssa olisi paras kilpparin tiimoilta edetä vaikka laitoin hänelle viestin jo reilu kuukausi sitten. Asia ei ole ymmärrettävästi vienyt ajatuksistani nyt niin paljon tilaa, että olisin lähtenyt huhuilemaan sen perään uudelleen mutta sekin kai täytyy kohta tehdä niin saadaan siihen jotain selvyyttä. Kilpirauhasen toiminta on kuitenkin nyt se suurin suunnannäyttäjä ja määrää etenemistahdin. Ensi viikolla on uusi labra jossa nähdään tämän hetken tilanne.

 

Miten kestäisin kaiken keskellä mahdollisen epäonnistumisen? Sitäkin olen kovasti nyt pyöritellyt ja tullut tulokseen, etten mitenkään hyvin tai edes kohtalaisesti.

 

Milloinkahan mahdan olla aikaisintaan raskaana? Olenko koskaan raskaana? En tiedä uskaltaisinko kurkata tulevaisuuteen, jos siihen annettaisi mahdollisuus.

Perhe Ajattelin tänään

Kolmekymppisenä huomaa elämän rajallisuuden

 

 

Täytän piakkoin 31 vuotta. Onhan siihen toki vielä reilut kolmisen kuukautta, mut jotenkin aika tuntuu niin kovin lyhyeltä kun päivät vain lentää ohi kiitäen.

 

Kun viime helmikuussa kolmenkympin rajapyykki täyttyi, taisin kirjoitella täällä blogissakin siitä kuinka mulla ei ole ikäkriisiä, ja kuinka suhtaudun lapsettomuutta ja hedelmällisen ajan ohi sujahtamisen pelkoa lukuunottamatta koko uuden ikävuosikymmenen täyttymiseen rennoin mielin.

 

Eikä se tunne ole mitenkään hirveästi varsinaisesti järkkynyt vieläkään. Olen kuitenkin huomannut, että olen viimeisimmän synttäripäiväni jälkeen alkanut pyöritellä mielessäni ajan ja elämän rajallisuutta enemmän kuin ennen. Sen on jotenkin tajunnut nyt ihan eri tavalla, ettei tässä enää nuorru, aikaa ei saa taaksepäin ja vuosikymmenet ihan todella kuluvat. Parikymppisenähän en miettinyt tällaisia juttuja ollenkaan. Kai mulla oli vain ajatus että aikaa on rajattomasti ja tässähän ollaan ihan melkein kuolemattomia.

 

En tuskaile suoranaisesti ikääni. En koe, että 30-vuotiaana olisi vielä kovinkaan vanha. Enhän voisikaan niin ajatella – minä, joka aina hoen jo ikälopuiksi ja raihnaiseksi itseään nimitteleville yli kuusikymppisillekin, että ethän sä vielä mikään vanha todellakaan ole eivätkä he mielestäni olekaan, onhan elämää edessä parhaimmillaan useampi vuosikymmen vielä silloinkin. Eikä ikä nyt muutenkaan mielestäni ihmistä määritä. Vaikka ikää jo olisikin, mutta jos vain kuntoa riittää ja mieli on virkeä niin ovet ovat avoinna vaikkapa hyvinkin monenlaisten unelmien toteuttamiseen.

 

Elämänkaaressa minua kauhistuttaa enemmän tämä ajan juoksu. Tuntuu, että mitä pidemmälle ajassa mennään, sitä nopeammin vuodet vilahtavat ohi. Väkisinkin mieleen hiipii aina välillä pelko siitä, mitä jos juuri ne tietyt unelmani jäävätkin toteuttamatta? Ehkä pelolle bensaa heittää liekkeihin sekin, kuinka seuraan lähipiirini ihmisiä – sitä, missä vaiheessa elämäänsä he mitäkin saavuttavat. Monissa tapauksissa kaava on hyvin samantapainen, se niin sanottu perinteinen: Parin kympin kieppeillä tai vähän sen jälkeen valmistutaan, luodaan vakaa työura ja ostetaan asunto. Sitten tulee niitä lapsia, en tunne montaakaan omanikäistäni lapsetonta. Tiedostan hyvin, että elämänpolkuja on monenlaisia, välillä ne eroavat toisistaan hyvinkin paljon ja eri asiat voivat tapahtua eri vaiheissa elämänkulkua. Mutta jostain syystä niitä eroavaisuuksia olen tähän mennessä nähnyt ympärilläni vain niin kovin vähäsen.

 

Sen lisäksi että haaveilen monilapsisesta perheestä jossa on aina tilaa myös useammalle eläimelle, olen luonteeltani todella kunnianhimoinen. En ollut sitä vielä parikymppisenä, vaan se piirre alkoi kehittyä minuun vasta lähempänä sitä kolmeakymppiä. Kuljen päämäärätietoisesti kohti korkeakoulututkintotavoitettani, ja teen periksiantamatta töitä jotta saan jossakin vaiheessa käteeni psykologian maisterin paperit. Haluan luoda sillä alalla hyvän ja menestyksekkään uran. Uudelle alalle siirtyminen on tuntunut äärettömän hyvältä ja kiehtovalta, ja koen löytäneeni sen kutsumukseni. Itseasiassa löysin sen jo pidempi aika sitten, mutta uskaltauduin alkaa tavoitella sitä vasta myöhemmin, ehkä ikä toi siihenkin hommaan sitä kaivattua itsevarmuutta- ja luottamusta. Mun on myönnettävä, että parikymppisenä olin vielä aika hukassa itseni kanssa – siinä kuka oikein olen ja mihin olen menossa, mitä haluan. Olin tosi epävarma itsestäni ja mahdollisuuksistani, melko keskenkasvuinen kakara 🙂

 

Ja viimeistään sitten kun tämä etappi on elämässä saavutettu, hankin oman kodin itselleni ja perheelleni jostakin pääkaupunkiseudulta tai sen välittömästä läheisyydestä veden ja metsän ääreltä. Toki mulla on ihana kerrostalokoti jo nytkin, metsään pääsee melkein talon takaa ja meri löytyy parin minuutin kävelymatkan päästä ja näkyy ikkunastakin. En siis valita olostani täällä ollenkaan. Mutta oma on aina oma, mikäli vain asuntolaina heltiäisi enää siinä vaiheessa kun sellaisen pystyisin ottamaan. Koska onhan vuosia silloin jo karttunut taas lisää ja pankki kysyy, kuka lainan maksaa sitten jos kuolet vanhuuteen ennen laina-ajan päättymistä.

 

Niin ja onhan mulla haaveena saada joskus tehdä myös käsikirjoittamista työkseni sivutyönä, mutta..

 

Ymmärrän, että osalla meistä vain kestää hieman kauemmin löytää se oma juttunsa, oma polkunsa jota lähteä kulkemaan. Se on aivan normaalia, koska me ihmiset ollaan erilaisia, omanlaisiamme ja se tekeekin meistä hyvällä tavalla niin ainutlaatuisia. Siitäkin huolimatta omalla kohdallani joskus mietin, miten kummassa en ole alun alkaen tajunnut aiemmin mitä ihan oikeasti todella haluan. Olen vaan rallatellut menemään hetkessä ja antanut elämän lipua eteenpäin. Ainoa mistä olen aina ollut täysin varma on se, että haluan olla äiti. Se on ollut ja pysynyt kirkkaana toiveena ja tavoitteena mielessäni. Olen ihan hemmetin hyvä tsemppaamaan muita ihmisiä ja todella tarkoitan kaikkea sitä hyvää mitä heille sanon, mutten selvästikään osaa yhdistää noita kaikkia positiivisia ajatuksia itseeni. Kaikki ystäväni ja läheiseni tietävät että olen perfektionisti ja vaadin itseltäni täydellisyyttä, ja mun pitäisi ehdottomasti opetella olemaan armollisempi myös itseäni kohtaan. Se on vaan usein niin hirveän haastava juttu.

 

 

Tiedän senkin, että osa vaihtaa alaa vielä viidenkympin paremmalla puolellakin ja opiskelee itselleen kokonaan uuden tutkinnon. Saan kuitenkin itseni tosi usein kiinni stressaamasta sitä, mitä jos en pääsekään yliopistolle tutkinto-opiskelijaksi lähivuosina? Kun kerta haluan tehdä pitkän uran, pitäisi tutkintokin olla hissuksiin jo paketissa kun olen jo no.. tämän ikäinen. Olen vielä onnistunut luomaan itselleni niin palavan halun alkaa opiskella alaa joka on Suomessa yksi vaikeimpien joukossa päästä sisään, joten opiskelupaikan nappaaminen saattaa viedä jonkinmoisen tovin. Onneksi nyt sentään aloin tehdä opintoja avoimen yliopiston puolella, että saan niitä jo nyt työjuttujen ohella eteenpäin ja siten asiaa jo vähän valmiimmaksi.

 

Kukaan ei voi ennustaa elämää, ja se voi heittää eteen mitä tahansa, milloin tahansa niin hyvässä kuin pahassakin. Mikään ei ole varmaa paitsi se kuolema, se me kaikki joskus kohdataan haluttiin tai ei. Siksi en anna synkille ajatuksille liikaa valtaa, vaan jatkan päämäärätietoista kulkemistani juuri niitä juttuja kohti joita elämältäni toivon ja teen kaikkeni että ne saavutan. Sen jos minkä olen tähän mennessä jo oppinut on, että mitä enemmän asioita aikatauluttaa ja lyö lukkoon – iässä X täytyy ehdottomasti tapahtua asia Y, ei mikään aivan varmasti mene niin kuin on julistanut tapahtuvaksi. Tai ainakaan mulle ei ole niin käynyt, kai joku on onnistunut suunnittelemaan joskus elämänsä tarkalleen ja pysymään suunnitelmissaan ilman muutoksia tai vastoinkäymisiä. Kun antaa asioiden tapahtua omalla painollaan luottaen siihen että ne kyllä järjestyvät vielä, tekee niiden eteen vain voitavansa, ne hyvin todennäköisesti myös loksahtavat kohdilleen. Stressittömyys ja huolettomuus tulevaisuutta kohtaan ei aina ole helppoa, mut siihen on hyvä yrittää pyrkiä parhaansa mukaan, vaikka varmasti jokainen niitä välillä läpikäy mikä sekin kuuluu elämään. Unelmia ja päämääriä voi aina olla ja niitä kannattaa sinnikkäästi tavoitella, mutta rauhaisin mielin ja hyväksyen myös mahdolliset muutokset tai asioiden hitaampi eteneminen. Tämä on tosi kliseinen lause mutta olen kokenut tämänkin elämässäni ihan konkreettisesti: Kun jokin ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu ja eteen saattaa tulla myös sellainen mahdollisuus, jonka huomaakin olevan mieluisampi ja sittenkin juuri se oikea. Tätä yritän itsekin jatkuvasti opetella ja kypsyttää ajatusmallia itselleni hiljalleen vahvemmaksi ja helpommaksi työkaluksi haastavammista hetkistä selviytymisessä.

 

Lapsettomuusasiat tosin otan näistä lausahduksista suosiolla kokonaan erilleen – niihin en pysty suhtautumaan ollenkaan näin hillitysti ja lempeästi. Lapsettomuus on niin herkkä asia ja koskettaa äärimmäisen suuria tunteita, etten mitenkään osaa nähdä itseäni ainakaan nyt ajattelemassa, että jos ei tule lapsia niin tulee sitten jotain muuta hyvää, vielä parempaa. Ei ole mitään parempaa tai tärkeämpää kuin se että saan jonain päivänä olla vielä äiti.

Perhe Ajattelin tänään