Kukaan meistä ei voi tietää tulevasta. Siitä, antaako se meille kaiken tai edes osan siitä mistä haaveilemme, mitä elämältämme toivomme jaolemme suunnitelleet toteuttavamme. On paljon asioita, joihin itse voimme vaikuttaa, mutta ihan kaikkea ei elämässä voi lukkoonlyödä.

Kukaan ei tiedä, en minä, eivät hedelmöityshoitolääkärit eikä yksikään muu kanssakulkija voinko koskaan saada lasta. Voinko saada edes sitä yhtä, haaveilemastani monilapsisesta perheestä puhumattakaan. Vaikka tekisin mitä tahansa, ihan kaiken voitavani ei se välttämättä riitä ja tiedostan että jonain päivänä saattaa tulla eteeni se hetki, kun joudun päästämään lopullisesti irti lapsihaaveistani.

Yritän kaikin voimin pitää toivoa yllä, mutta en pysty mitenkään tukehduttamaan suunnatonta pelkoa siitä, että lääkäri sanoisi ettei enää kannata yrittää, että kaikki on tehty ja on vain opeteltava elämään loppuelämänsä lapsettomana ja hyväksymään se. Joskus sitä on kuitenkin pakko ajatella vaikkei haluaisi. On pakko yrittää ottaa sekin vaihtoehto huomioon ja varovasti haparoiden pohtia mitä sitten. Se vain saa minut niin palasiksi etten pysty ajattelemaan kauaa. On väkisin siirryttävä takaisin siihen, että kyllä se vielä joskus onnistuu, kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi, niin on pakko tapahtua. En kertakaikkiaan mitenkään voi jäädä lapsettomaksi, se ei saa mennä niin, ei minun elämässäni.

Jokin aika sitten hiljennyin kuitenkin tuttavapiiristäni aina säännöllisin väliajoin kuuluvien lausahdusten myötä miettimään, onko lapsettomuudessa sittenkin ehkä jotain hyvääkin, sillä olen keskittynyt vain niihin negatiivisiin puoliin siinä. Toki vapaaehtoisesti lapseton osaa kysyttäessä luetella lapsettomasta elämästä paljonkin positiivisia asioita kuin apteekin hyllyltä, mutta jos siihen elämäntilanteeseen putoaa vasten omaa tahtoa, ei siitä niin vain valoisia puolia ja ajatuksia taiota.

Muutamat ihmiset lähipiirissäni ovat maalailleet jotain kauhukuvien tapaisia minulle lapsiperhearjesta, erityisesti juuri ne joilla itsellään on vähintään yksi, suurimmalla osalla useampikin lapsi. On oksettavaa ja kivuliasta raskausaikaa, pitkäkestoista ja tuskallista synnytystä, koliikkia ja korvatulehduskierrettä, itkua, huutoa, jatkuvaa väsymystä, pulautuksia, lääkärireissuja, kireitä hermoja ja huolta, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Sitten kun lapset vähän kasvavat, ovat huolet, murheet ja työmäärä edelleen olemassa – ne vain muuttuvat hieman erilaisiksi. ”Et sä tätä halua”. Ja niinä kaikkein vaikeimpina hetkinä, kaikkien maailman negatiivisten tunteiden pyörremyrskyssä minä tulen tiuskaisseeksi: Mistä helvetistä sinä tiedät mitä minä haluan. Kysyn vielä perään, että kadutko muka itse niin että vaihtaisit sen kaiken pois. Tiuskin vaikka tiedän ettei minulla ole kokemusta noista yllämainituista asioista – joskaan sanojilla ei myöskään ole kokemusta tahattoman lapsettomuuden pohjattomasta surun ja kivun tunteista. Siispä kumpikaan osapuoli ei oikein voi sanoa, kumpi olisi parempi tai pahempi. Tosin kyllä myönnän ettei lapsettomuuden kanssa monia vuosia painineena ole aina ihan yksinkertaista tuollainen noin ymmärtäväinen ajattelu.

Ehkä minun pitäisi kyetä näkemään tuo kaikki sillä tavalla positiivisessa valossa, etten ole joutunut käymään läpi koliikkiväsymystä ja korvatulehduskierteitä ja olen säästynyt edes näiltä hankaluuksilta. Mutta en minä pysty kääntämään ajatusmaailmaani päälaelleen. Olen ollut, olen nyt ja tulen aina olemaan sitä mieltä, että vaihtaisin milloin tahansa lapsettomuuteni kaikkeen tuohon. Se ei kuitenkaan ole loppuelämän kestävä tuomio, jota kannan joka ikinen päivä mukanani ja joka vaikuttaisi elämääni niin kauan kuin sydämeni lyö ja hengitän. Sillä juuri nyt en jaksa uskoa, että surun kiristävä viitta ympärilläni koskaan tulisi hellittämään jos sylini jäisi lopullisesti tyhjäksi. Olen vain yksinkertaisesti aivan liian rikkinäinen uskomaan valoisaan tulevaisuuteen sellaisena. Eikä uskoani ainakaan vahvista tieto siitä, etteivät kaikki tahattomasti lapsettomaksi jääneet välttämättä koskaan selviä surustaan, vaikkakin suurin osa varmasti toki selviääkin.

Raha. Sitä lasten kanssa kuluu valtavasti: Ensin ostat vaunut, turvakaukalon, vaatteita, leluja, monenlaisia hoitotarvikkeita, vaippoja, ruokia, mahdollisesti kustannat päivähoito- tai muita maksuja lastenhoidosta jne. Sitten kun lapsi / lapset kasvavat, kustannat harrastuksia, lisää vaatteita ja ruokaa jne jne. Ja kun lapsi sairastaa, ravaat lääkärissä, apteekissa, vielä uudelleen lääkärissä, haet lääkettä ja rohtoa ja valvot öitä kipeän lapsen vierellä. Ja jos pikkuinen on pitkäaikaissairas tai hänellä on jokin vamma, siinäkin on omat mutkat matkassa joita täytyy hoitaa ja selvittää. Joten mikäli jälkikasvua ei tule, säästyy kaikelta tältäkin. Saa juoda viiniä aina kun haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, ei tarvitse kuluttaa rahojaan eikä huolehtia että varmasti saa toisen tarpeet tyydytetyksi ja osaa tehdä sen mahdollisimman hyvin tuntematta koskaan riittämättömyyden ja vajavaisuuden tunteita.

Mutta kun ei tämäkään tuo minulle sitä helpotuksen aaltoa kulkemaan pitkin kehoa ja mieltä – en edelleenkään voi huokaista. Sanoa että huh, pääsisin helpommalla näin. Ajattelen, että se kaikki kuuluu vanhemmuuteen, sitä samaa ovat läpikäyneet niin monet vanhemmat maailmassa ja ainakin suurin osa on selvinnyt siitä. Toisilla on vaikeampaa kuin toisilla, enkä minä voi etukäteen tarkalleen tietää millainen arki omalla perheelläni tulisi olemaan. Jokaisen arki on omanlaisensa, eikä kenelläkään meistä ole kristallipalloa, josta voisimme etukäteen kurkkia omat tai toistemme tulevat ilot ja surut, onnen ja epäonnen hetket tai sen, kuka meistä pääsee helpolla ja kenen tie on kivikkoisempi. Se kaikki täytyy vain kohdata ja katsoa, mitä omassa tulevassaan on meistä kullekin tapahtuva.

Sitä kuuluisaa alati jatkuvaa omaa aikaakaan en osaa ajatella niin merkittävänä asiana, että haluaisin pitää siitä kynsin ja hampain kiinni ikuisesti. Olen nähnyt elämää jo ihan tarpeeksi lapsettomana: Olen saanut juhlia, harrastaa, tulla ja mennä ja juosta – elää vain itselleni ja aivan kuten tykkään. Sen perusteella mitä olen seurannut tuntemiani pientenkin lasten vanhempia en pelkää lapsiperhearjen sulkevan kaiken aiemmin elämääni kuuluneen taikka uuden tulevan oman täysin pois, etten enää koskaan pääsisi yksin lenkille, salille, spinningiin, harrastamaan koirien kanssa, viinilasilliselle ystävieni kanssa tai käymään joskus jollakin lomareissulla ilman lapsia ennen kuin he ovat muuttaneet omilleen – ja vaikken pääsisi niin ehtii sitä sittenkin. Toki asia muuttuu siten etten voi enää säntäillä milloin mieli tekee, ja välillä joudun varmasti peruuttamaan jo suunniteltuja menojani lasten sairastuttua tai hoitajan peruutettua tulemisensa. Kun suunnittelee jotakin omaa, on suunniteltava ensin lastenhoidot ja muut tärkeät seikat varsinkin itsellisenä äitinä, kun puolisoa ei ole auttamassa. Aina ei ole mahdollista toteuttaa aivan kaikkea haluamaansa. Mutta koska tiedän apua olevan saatavilla, en ota stressiä siitä, ettenkö pääsisi välillä lähtemään kotiovesta ulos yksinkin. On pakko vain henkisesti valmistautua siihen, että elämä lasten myötä muuttuu ja siihen täytyy sopeutua.

Joskus minua on yritetty saada näkemään lapsettomuus hyvänä puolena vetoamalla tulevaan ammattiini: ”Kun sä opiskelet psykologiksi, niin sulla on sitten hyvä palkka ja voit nauttia siitä vain itse”. Pääsisin matkustelemaan milloin ja mihin lystään, voisin tuhlata ainoastaan itseeni ja sijoittaa omiin tarpeisiini, kaikki jäisi minulle. No ensinnäkään en ole mikään himomatkustelija. Tykkään kyllä matkustella, mutta teen sitä melko harvoin – voisin paremminkin sanoa olevani kotihiiri kuin maailmanmatkaaja jos jompikumpi pitäisi valita. Toki välillä on ihana käydä jossain joko kotimaan matkalla tai ulkomailla saakka, mutten ole koskaan ajatellut että mulla olisi ylipäätään tarvetta kuluttaa koko työstä saamaani palkkaa vain itseeni oli se sitten kuinka suuri tai pieni hyvänsä (Ja jos nyt vähän oikaisen, niin ei se psykologinkaan palkka mikään hillittömän suuri taida olla, toki se riippuu kuinka kukakin määrittelee nuo mittasuhteet).

Ja jos lapsia ei koskaan tulisi, olen niin eläinrakas ihminen, että ottaisin niitä luultavasti melko ison lauman joskin nykyinen laumanikin joidenkin mielestä on jo iso. Ja kaikki me lemmikinomistajat tiedämme, että eläinten kuluihin saattaa upota hyvinkin muhkea siivu tilistä jos tarve sellaiseen sattuu tulemaan. En ajattele lapsia (tai eläimiäkään) millään tavalla rahanreikinä, jotka vain kuluttavat ison osan työllä ansaitsemastani palkasta tai että tienestini menisivät millään tapaa väärään paikkaan. En keksi tärkeämpää tarkoitusta töitä tehdäkseni kuin sen, että saisin tuoda lapsilleni leivän pöytään, turvata heille muut perustarpeet sekä harrastukset, ihan kaiken mitä he tarvitsisivat. Joten ei, tätäkään ei saa väännettyä plussalle vaikka kuinka asiaa pyörittäisin ja yrittäisin sitä muuksi muuttaa.

En koe pitkiä, keskeytymättömiä yöunia, vapautta elää täysin oman mieleni mukaisesti tai omiin huveihin säästettyä rahaa omalla kohdallani niin loputonta onnea tuovina asioina, että niiden vuoksi olisin valmis jättämään lapsihaaveeni taakseni ja alkamaan elää onnellisen vapaata elämää vain itseäni varten. Kunnioitan ja ymmärrän täysin kaikkia heitä, jotka eivät lapsia halua ja ajattelevat erilailla kuin minä. Se on jokaisen oma päätös, ja jokaisella on oikeus siihen sekä juuri niihin syihin miksi lapset eivät kunkin elämään kuulu. Itse en vain osaa, en edes uskalla yrittääkään kuvitella millaista oma elämäni tulisi olemaan ilman lapsia. Se ei vain ole itselleni lainkaan luonteva ajatus.

Mutta yhden lohduttavan asian tästä lapsettomuuden polulta olen saanut poimituksi siltä varalta jos se vaikein vaihtoehto osuu ja upottaa minut pohjalle. Nimittäin sen, ettei minun tarvitsisi olla huolissani tai peloissani oman lapseni puolesta. Ei tarvitsisi pelätä, että jotain kamalaa tapahtuisi esimerkiksi silläaikaa kun olisin muualla tai vaikka läsnäkin. Jos hän sairastuisi vakavasti eikä selviäisikään. Jos tapahtuisi jokin onnettomuus jossa kävisi se pahin mahdollinen. Jos menettäisin oman lapseni. Jos välillemme tulisi jotakin sellaista, mikä rikkoisi yhteytemme lopullisesti. Kun alan miettiä niitä mahdollisia kauhukuvia kaikesta siitä, mitä pahaa voisi tapahtua ja kuinka kaikki se on todella mahdollista meistä kenelle tahansa, voin todeta että jos jostakin sellaisesta jäisin paitsi voisin huokaista. Ei niitä asioita toivoisi kenellekään koskaan tapahtuvan. Vaikka olenkin kuullut esimerkiksi joidenkin lapsensa menettäneiden vanhempien joskus sanovan etteivät he vaihtaisi päivääkään kaikesta huolimatta pois, en tiedä miten ikinä sellaista itse voisin kestää. Kai siitäkin jotenkin selviäisi. Ja vaikken koskaan toivoisi sitä päivää joutuvani näkemään, olisin valmis ottamaan riskin. Ei sekään saa toiveitani murskaksi omista lapsista, ei vaikka tiedän, ettei maailma koskaan tule olemaan niin turvallinen paikka että riskin kaikkeen pahuuteen tai edes osaan siitä saisi pyyhittyä kokonaan pois. Ja vaikkei mitään pahaa tapahtuisi, uskon että huoli olisi kuitenkin aina olemassa. Silti olen valmis heittäytymään ja luottamaan että asiat menisivät parhain päin.

Niitä miinuksia on sitten se miljoona. Niiden listaamiseen kuluisi aikaa. Paljon.