Some on se haastavin kohta

Heippahei pitkästä aikaa! Kevät tuli, kevät meni ja niin hujahti kesäkin ohi siinä samalla. Blogi on ollut taas taka-alalla, joten kerrataas lyhyesti ne tärkeimmät tapahtumat näiden kuukausien varrelta, Instagramia olen sentään vähän säännöllisemmin päivittänyt 🙂

 

Todellisuudessa mitään kovin mullistavaa tässä ei ole ehtinyt edes sattua sitten viime päivityksen. Huhtikuun lopun ja reilun puolet toukokuuta luin pääsykokeen ennakkomateriaalia, pänttäsin ja opiskelin kuin muuta elämää ei olisikaan. Koko muu maailma sulkeutui lähes täysin ulkopuolelle ja kun projekti oli ohi tuntui tosi oudolta ja tyhjältä palata taas niin sanottuun normaaliin elämään kiinni. Kokeen jälkeen ajattelin, että nyt se hitto soikoon meni hyvin vaikken uskaltanut tunnettani juuri ulospäin näyttää mahdollisen pettymyksen takia, uskalsin jopa ihan vähän elätellä toivoa sisäänpääsystä. Mietin jo tulevaa syksyä ja sitä, kuinka ehkä pääsisin täyttämään kalenteriani ihan uudenlaisilla menoilla ja tekemisillä. Kesäkuun lopussa kylmä märkä rätti lensi jälleen päin naamaa – paikkaa ei irronnut, mutta se oli jo niin lähellä. Suoraan sanottuna v*tutti niin rankasti, että siitä itseään kasaillessa kului sitten vähän pidempikin tovi. Olin surullinenkin epäonnistumisestani, se kaikki tuntui aivan ylitsepääsemättömältä. Mietin kauan, missä mahdoin mokata ettei ihan maaliin saakka päästy tälläkään kertaa. Mutta toivuin kuin toivuinkin syvääkin syvemmästä pettymyksestäni ja pääsin kampeamaan itseni jaloilleni. Instan puolella jo totesinkin, ettei tämä takapakki sentään niin koville ottanut kuin negatiivinen raskaustesti, joka lamaannuttaa lattialle makaamaan ja haukkomaan henkeä. Se tuska on aivan eri mittaluokan juttu, vaikkakin kyse on näissä molemmissa mulle äärimmäisen tärkeistä asioista ja tulevaisuuden haaveista ja tavoitteista. Opiskelupaikan suhteen tiedän, että voin aina panostaa enemmän ja vaikuttaa omalla tekemiselläni lopputulokseen. Lisääntymispuoli on sitten asia erikseen ja täysin korkeamman tahon käsissä kuin omissani tai yhdenkään toisen ihmisen käsissä. Ensi kevään valintakokeeseen on aikaa enää hieman vajaa yhdeksän kuukautta. Se kuluu nopeasti ja pian on mahdollisuus uus.

 

Yhdeksän kuukautta. Ihan kuin vauvaa odottaisi. Joku toinen tällä hetkellä epäilemättä sellaista odottaakin juuri sen saman ajan jonka minä vartoan tulevaa valintakoettani. Mutten vauvaa. En vieläkään vauvaa. Ja kun luonnon alkaessa hiljalleen heräillä eloon ja vihreyteen istun koesalissa ponnistamassa parastani sähköiseen koejärjestelmään on se joku toinen ponnistamassa lasta maailmaan. Se tuntuu niin vaikealta käsittää ja käsitellä. Miksi edes mietin moisia.

 

Ja se lapsettomuuspuoli, siinä ei ole tapahtunut sitten yhtään mitään, ei uutta siis auringon alla kiitos kilpirauhasen. Se on jo yllättävän kauan pysytellyt toivotusti viitteissä, keikkui siellä viimeisimmänkin labrakäynnin aikaan. Kuitenkin tsh hipoi aivan ylärajalla ja kovasti pelkään, että seuraavalla kerralla lukema on taas jälleen liian suuri. Sehän selviää heti syksyn alkajaisiksi, kun käväisen taas antamassa muutaman putkilon verta labraan. Ennen seuraavaa alkionsiirtoa kilpparin on oltava vakaa, yhtäkään siirtoa enkä myöskään euroa laita edelleenkään hukkaan mikäli arvot ovat vähän sinnepäin, olkoonkin että tämä siirtoon meneminen tuntuu vain kestävän ja kestävän. Sitä on tehty menneissä hoidoissa jo aivan tarpeeksi. Liikaa.

 

Lapsettomuus on tuntunut viime aikoina poikkeuksellisen raskaalta. On niin haastavaa kohdata sitä, kuinka ympärilläni syntyy vauvoja kuin sieniä sadesäillä ja minä olen edelleen ilman. Olen kaikin keinoin yrittänyt välttää törmäämästä tähän liittyviin uutisiin ja tilanteisiin, muttei niiltä koskaan ole mahdollista valitettavasti suojautua kokonaan. Some on tällä hetkellä ehkä se haastavin kohta, jossa joutuu olemaan koko ajan varuillaan. Välillä oikein pelkään avata uutisvirtoja siellä. Usein virrasta pomppaa yht’äkkiä eteen niin tuttujen kuin tuntemattomienkin raskausuutisia, raskauskuulumisia, vauvojen syntymiä ja muuta aiheeseen kuuluvaa, jotka ovat syvä veitsenisku sydämeen. Olen koittanut viettää aikaani somekanavissani nyt hieman vähemmän ja keskittyä elämääni valoa tuoviin asioihin – liikuntaan, touhuihin eläinten kanssa, töihin, opintojuttujen suunnitteluun, (lapsettomien) ystävieni kanssa ajanviettoon. Olin tänäkin kesänä viikon verran koiran kanssa kahden mökillä mikä oli myös aivan ihana irtiotto kaikesta. Tuntuu, että jokaisesta vauvauutisesta sydän hajoaa pirstaleiksi ja välillä on hetken miltei mahdotonta hengittää. Kaikki se epäreiluus, suru, raastava kipu ja tulevaisuuden karvas pelko nousevat pintaan ja mieli suistuu raiteiltaan. Näitä tunnereaktioita ei ole enää yksinkertaista taltuttaa heti, vaan ajatukset täytyy todenteolla saada siirretyksi jonnekin muualle, pakottautua keskittymään asioihin jotka yleensäkin tuovat extrahyvää mieltä arkeen ja saavat myrskyn tyyntymään.

 

Olen jo pitkän aikaa sitten lakannut seuraamasta raskausaikaa- sekä lapsiperhe-elämää käsitteleviä blogeja. Myös Instagramissa on pakko suodattaa niistä kertovia julkaisuja ja pohtia tarkkaan keitä kaikkia pystyn siellä seuraamaan. Vaikka tiedän tekeväni niin suojatakseni itseäni siltä kuristavalta ja lamaannuttavalta surun tunteelta ja sen olevan minulle tässä tilanteessa ainoa oikea ratkaisu, olen silti pahoillani siitä etten pysty iloitsemaan muiden onnesta heidän mukanaan. Jokaisen raskaustiliksi muuttuneen instagramtilin kohdalla tunnen ikävän piston sydämessäni poistuessani seuraajien joukosta. Tunnen itseni todella tylyksi, vaikka tiedän ettei niin pitäisi ajatella ja syyt tällaiseen irrottautumiseen ovat painavat. Ja vaikka elän käsityksessä, että ne jotka lapsettomuuden tuskan tietävät ymmärtävät reaktioni kyllä, en saa tunnetta pois mielestäni. Oma tylyys on kuitenkin se tila joka on helpompaa harteilla kantaa, joten se mun on pakko kaiken keskellä valita, vaikka sellaista kovasti karsastankin.

 

Huomaan tosi usein miettiväni kuinka yksin tämän lapsettomuuteni kanssa todella olenkaan. Tunnen olevani ainoa maailmassa, joka kärsii tästä paskasta ja koittaa vain jaksaa päivästä toiseen pitää jonkinlaista toivoa yllä, vaikka järjellä tiedän etteivät asiat mene niin. Aivan varmasti on muitakin, on monia joilla on yhtä paha olla kuin minullakin, jotka kantavat tätä kivirekeä harteillaan joka ikinen päivä kunnes sitten lopulta joskus onnistuminen osuu kohdalle suurelle osalle, onnekkaalle. Vertaistuki tuntuu silti olevan tällä hetkellä hyvin vähissä. Minulle se tarkoittaa samassa vaikeassa tilanteessa olemista, lapsettomana eikä hirveästi toivoa onnistumisesta tulevaisuudessa. Sitä, ettei olla lapsettomuushoitojen jälkeen jo raskaana tai saatu lapsia sillä se eroaa niin valtavasti omasta tilanteestani, vaikkakin myös monet niistä raskautuneistakin kiistatta tietävät millaista helvettiä tämä voi olla. En tosin ole aivan varma, onko toivottomuuteni tulevaisuuteni suhteen vain omaa epätoivon tunnettani seurauksena aiemmin epäonnistuneista hoidoistani vai pelosta, jos selviääkin ettei enää ihan hirveästi ole tehtävissä. Taas kerran järjellä tiedän, että seuraavaan alkionsiirtoon lähtökohdat ovat aivan erilaiset kuin aiemmin veriarvojen kohennuttua ja aivan erilaisen, äärimmäisen ammattitaitoisen lääkärin hoidossa. Sisälläni on kuitenkin kaikesta huolimatta jatkuva pakokauhu lopullisesta epäonnistumisesta, etten koskaan saisikaan olla äiti. Sitä en ole mitenkään saanut taltutettua.

 

Oli miten oli, tänään on alkanut vihdoin taas syksy ja se jos mikä on ihanaa. Olen niin syksyihminen jonka ehkä osa jo muistaakin 🙂 Tervetuloa kirpeät syysilmat, kaunis ruska, ihana syksyn tuoksu metsässä, sateenropina, lämmin kuppi teetä ja glögiä viltin alla sohvan nurkassa, pörröiset villapaidat-, sukat- ja huivit, pimeät illat, jouluvalot ja kaikki se täydellinen tunnelmallisuus voi miten tätä olenkaan odottanut. Ja sienimetsät, pian täältä tullaan taas 🙂

perhe ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *