Tahattomasti lapsettoman olemassaolematon suojamuuri

Hedelmöityshoidoissa käyminen on äärimmäisen raskasta. Mitä kauemmin sitä rumbaa on takana, sitä raskaammaksi homma käy.

 

Pahimmillaan se on sitä, kun pettymys seuraa toistaan, ja aina uuden pettymyksen iskeytyessä päin naamaa se on moninkertaisesti kipeämpi kuin edellinen. Se hetki aiheuttaa mielelle valtavan kuormituksen – on monenlaisia, rumia hirveitä ajatuksia ja haastavia tunteita. Kun ne kaikki myllertävät samanaikaisesti pään sisällä on vaikea saada pidettyä itsensä järjissään.

 

On niin epäreilua, että osa meistä joutuu käymään tällaista läpi. On epäreilua, että minä joudun käymään tätä läpi. Seuraava alkionsiirto pelottaa. Se pelon määrä on jotain sellaista mitä ei voi sanoin kuvailla. Kilpirauhasarvoni ovat nyt kohdillaan, lopultakin. En vielä tiedä tarkalleen ajankohtaa, jolloin seuraavan kerran yritetään, mutta se on kuitenkin edessä ennemmin taikka myöhemmin.

 

Aina välillä olen pyöritellyt mielessäni kysymystä: Mikä saa meidät ihmiset haluamaan lapsia? Mikä saa mut haluamaan lapsia?

 

Syitä haluta tai olla haluamatta on varmasti lukemattomia. Jokaisella on omat syynsä tehdä valintansa. Siihen saattaa vaikuttaa esimerkiksi omat aiemmat kokemukset elämässä joko lapsuudessa tai aikuisena, nykyinen elämäntilanne tai jokin osa-alue siinä, maailman tilanne, mikä tahansa. Toisilla mieli myös muuttuu. Aiemmin ei ehkä halua, ja sitten jossakin vaiheessa huomaa haluavansa kuitenkin tai toisin päin. Me ollaan kaikki erilaisia, meidän jokaisen elämäntarinat, taustat ja toiveet ovat erilaisia ja hyvä niin.

 

Selkeitä sanoitettuja syitä ja mahdollisesti asiaan vaikuttavia elämänkokemuksia enemmän kuitenkin mietin, voisiko syy olla jossain syvemmällä? Onko tunne siitä, että haluamme tai emme halua vanhemmiksi jokin ihmisen, tai osan ihmisistä sisään rakennettu juttu jota on mahdotonta muuttaa muuksi? Voiko sellainen tulla synnynnäisenä ominaisuutena, luonteenpiirteenä, kehittyä jo kohdussa?

 

Multa on joskus tivattu syitä ja selitystä sille, miksi ihmeessä juuri minä haluan lapsia? Nuo kysymykset on esitetty sellaisissa tilanteissa ja keskusteluissa, joissa mun on ollut helppo lukea rivien välistä se oikea kysymys jota esitetyllä asialla on haluttu ajaa takaa: Miksi ihmeessä minun täytyy ehdottomasti saada lapsi, kun olen näkövammainen, eikä tällaisessa tapauksessa lastensaanti ole ollenkaan hyvä juttu. Ajattelen, ettei mulla ole velvollisuutta tehdä tiliä syistäni haluta ja yrittää saada lapsia kenellekään sellaiselle, joka lähestyy asiaa ikävällä asenteella. Mutta muutoinhan tähän aiheeseen on oikeasti mielenkiintoista syventyä ja miettiä niitä perimmäisiä syitä, kun niin palavasti haluaisi tulla äidiksi.

 

Olen kirkkaasti tiennyt jo esiteini-ikäisenä haluavani äidiksi. Luin 13-vuotiaana, seitsemäsluokkalaisena salaa netistä synnytyskertomuksia ja vauvajuttuja ja haaveilin, kuinka sitten joskus nuo asiat koskettavat myös minua, ovat iso osa elämääni. Aina surffattuani vauvasivustoilla tyhjensin heti selaimen sivuhistorian ja kaikki sinne tallentuneet tiedot jotka vain tyhjentää osasin, ettei kukaan saisi tietää mun käyneen sellaisilla. Jälkeenpäin ehkä vähän ihmettelen miksi sitä piti niin visusti salailla kun kyseessä ei todellakaan ollut mitään kiusallista tai noloa. Olin kai ajatellut, että joutuisin selittämään selaamaani sillä eihän sellainen sisältö yleensä kuulu ikäisteni nettiajanvietteisiin. Naapuriperheen äidin touhutessa ulkona kahden pienen lapsensa kanssa tiesin täsmälleen mitä elämältäni haluan – juuri sitä samaa arkea jota hän silloin vietti. Sellaisen seuraaminen vierestä ja itsensä ajatteleminen samaan tuntui niin pakahduttavan ihanalta.

 

Nyt tämän hedelmöityshoitohärdellin ja mahdollisen lopullisesti lapsettomaksi jäämisen pelon keskellä olen vaikeina hetkinäni miettinyt, miten saisin sammutetuksi lapsenkaipuuni ihan lopullisesti. Miten voisin muuttaa mieltäni niin, etten enää haluaisikaan lapsia lainkaan. Miten voisin päästä turvaan ennen kuin se pahin isku lyödään sydämeen, etteivät hoidot onnistu ja joutuisin kantamaan niin suurta surua, että musertuisin sen alle kokonaan. Koko ajatusmaailman muuttaminen olisi helpoin ja kivuttomin tapa selviytyä.

 

Elämässäni ei ole kokemuksia, joista saisin ammennettua hyviä syitä olla haluamatta jälkikasvua. Ja jos tätä lapsettomuuskriisiä ei lasketa, niin elämässäni menee myös nyt kivasti: Mulla on ihania eläimiä, terveyttä, perhe ja ystäviä, on meneillään mielenkiintoiset opinnot joihin liittyy kovasti odotettuja mahtavia tulevaisuuden urasuunnitelmia, saan myös tehdä töitä joista pidän eikä tässä ole mitään syytä miksi lapsia ei voisi tulla.

 

Olen varma, että kaipuu äitiyteen on minussa sisään rakennettuna muuttumattomana asiana, niin vahvasti tähän kokonaisuuteen – minuun kaikkineen kuuluva tekijä jota ei voi mitenkään murtaa. Siihen eivät tehoa mitkään aseet enkä pysty vaikuttamaan tunteeseen. Se on tullut jo äidinmaidosta, ja pysyy mukana viimeiseen hengenvetooni asti. En osaa selittää sen voimaa mitenkään muuten. Toki osaan eritellä jokusen syynkin, mutta vapaaehtoisesti lapsetonta ja hedelmöityshoitoja tässä vaiheessa lopettavaa tyyppiä minusta on mahdotonta muovata.

 

Mutta aina sellaisissa hetkissä kun ihan oikeasti pelottaa tuleva, hoen itselleni etten minä mitään lasta halua, en halua, en halua ja kuvittelen vaan kaiken, että nyt pitää lopettaa tämä itsensä kiduttaminen ja antaa olla. Tällainen uskottelu on kuitenkin vain itseni huijaamista joka ei mene läpi. Sitä millaiseksi luonto on mut luonut ei vain voi muuttaa.

 

Haluan hoitaa, antaa rakkautta, opettaa ja ohjata elämän polulla, antaa ihanan kodin ja hyvän, turvallisen kasvuympäristön. Tehdä retkiä lähimetsään ja reissata kauemmas, katsella ja ihmetellä elämää yhdessä. Leipoa pullaa ja leipää, järjestää syntymäpäiviä. Olla tukena elämän myrskyissä ja aallokoissa. Nähdä kuinka lapseni kasvaa ja oppii uutta. Haluan kokea niin monia asioita yhdessä. Haluan olla äiti omalle lapselleni. Lapsilleni.

 

Enkä pohjimmiltani, ihan todella halua olla haluamatta lapsia, en lopettaa hedelmöityshoitojani tai muuttaa mieltäni mistään mitä nyt ajattelen, siitä kuinka vahvasti tunnen olevan oikein. Nämä ajoittain pinnalle puskevat vieraat, heiveröiset ajatukset ovat vain selviytymiskeino, joiden kautta yritän suojella itseäni siltä pahimmalta jos sellainen tapahtuu. Yritän rakentaa suojamuuria pahimman varalle vaikken ole muurini kanssa edes tosissani. Jos onnistuisin muuttamaan itseni onnelliseksi vapaaehtoisesti lapsettomaksi ihan tuosta noin vaan, ei se olisi aitoa – itseasiassa hyvin kaukana sellaisesta, en olisi silloin ollenkaan minä. Silti joskus kun oikein ahdistaa, mietin että olisi niin paljon helpompaa jos lapsenkaipuuni sijaan olisinkin saanut päinvastaiset tuntemukset yhtä vahvoina ja varmoina. Tietäisin ettei vanhemmuus todellakaan olisi oma juttuni vaan mieluusti jättäisin sen muille. Hedelmöityshoitojen rankkuus, epävarmuus, niiden mukanaantuoma pelko, suru ja ahdistus ja kaikki paska mitä siihen touhuun liittyy on puhtaasti ainoa syy näihin ajatuksiini. Kaikki se tekee välillä niin hirveän kipeää että haluaisin vain huutaa keuhkojen täydeltä tuskaani ulos maaten lattialla. Silloin väkisinkin miettii, miksi ei voisi olla toisinkin, miksi tämä on näin. Mutta tiedän että periksi en voi enkä halua antaa.

 

Jos päättäisin tässä tilanteessa lopettaa hoidot, katuisin sitä koko loppuelämäni. Katuisin niin paljon. Jos vaihtoehtoina on joko luovuttaa jo nyt vaikka asialle voidaan vielä jotakin tehdä, tai jatkaa niin kauan kunnes ei enää kannata ja lääkäri on sitä mieltä että on parempi päästää lapsihaaveesta irti lopullisesti ja syli jäisi tyhjäksi, kantaisin mielummin harteillani tuskaa siitä etten onnistunut vaikka tein kaikkeni ja lääkäri teki kaikkensa kuin jossittelua ja itsesyytöksiä hoitojen keskeyttämisestä liian aikaisin.

 

Miten voikin olla niin, että mieli ja kroppa toimivat niin epäsynkassa keskenään? Voisi kuvitella, että ne kulkisivat yhdessä käsi kädessä toisiaan tukien ja yhteisymmärryksessä toimien. Nyt ne vain riitelevät keskenään eivätkä pysty ymmärtämään toisiaan mitenkään. Tunnen vihaa kehoani kohtaan, kuinka se ei kykene tai halua kyetä yhteen niin yksinkertaiseen asiaan, johon naisen keho on luotu. Ja kun mieli vihaa ja kiukuttelee tulee keholta kostoksi pelkkää sekoilua ja vastalauseita. Kun kerta stressaat ja hermoilet, niin laitetaanpa sun kierto sekaisin, niin ja terveisiä kilpirauhaselta – veriarvot singahtavat pian raketin lailla jonnekin korkeuksiin. Toisaalta vaikka alkaisin nyt rakastamaan kehoani, puhelisin sille lempeästi ja kannustaisin sitä toimimaan oikein, noin, hyvä, hienosti, ai miten hyvä, hieno kehoni, tee vaan, kyllä sinä pystyt siihen, just noin, hyvä hienoa. Rohkaisisin kuin koiraa treenikentällä konsanaan, niin en jaksa uskoa että se auttaisi merkittävästi tässä kuitenkaan. Pessimisti ei pety :)

 

Voisi kuvitella, että kun ihminen on luotu näin kovin haluamaan jälkikasvua ja jos asia todella tulee jo sieltä äidinmaidosta, niin kehokin olisi pystytty myös luomaan mahdollisimman hyvintoimivaksi lisääntymistä ajatellen. Mutta nämä biologiset kiemurat ovat välillä niin kovin kummallisia eivätkä aina mene kuten niiden kuuluisi.

 

Mut niin kuin olen jo aiemmin todennut, on olemassa vielä toivoa ja parempina hetkinä siihen onkin helpompaa tarttua. Yritän ammentaa uskoa muun muassa löydetystä kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja sen mahdollisesta vaikutuksesta. Melkoista vuoristorataahan tämä on, kyyti on niin hurja että päässä heittää välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän. Silti pysyn edelleen kyydissä ja koitan pitää lujasti kiinni, päästä voittajana perille.