Täysivaltaisia perheenjäseniä

Mulla on ollut tarkoituksena päivittää tätä blogia nyt vähän useammin. Ajatuksia on ollut postauksille paljonkin, mutta hiljaiseloksihan tämä taas meni. Elämä heitti eteen jälleen kerran ison ja raskaan asian. Vastoinkäymisiä ei tälle syksyä ole selvästikään vielä riittävästi, joten yksi sellainen tupsahti ihan odottamatta päin naamaa.

 

Oonan poismenosta on kulunut nyt reilut viisi viikkoa. Surutyö on edelleen kesken, ja olen antanut sille tilaa ihan niin paljon kuin milloinkin tunnen tarvitsevani. Suru on surtava, että on helpompi jatkaa eteenpäin.

 

 

 

 

Viime viikolla käytin sitten kisut eläinlääkärissä hammashoidossa ja röntgenissä nivelrikkoepäilyn vuoksi. Ikää pojilla on jo 14 vuotta, eli ihan nuoria he eivät enää ole.

 

Nivelrikko löytyi selästä molemmilta. Sen lisäksi samalla käynnillä tuli aivan puskista molemmille munuaisten vajaatoiminta- diagnoosi.

 

Eläinlääkärin sanat kuultuani menin kai jonkinlaiseen shokkiin enkä oikein tiennyt mitä sanoa. Ainakin puolet lääkärin puheista meni täysin ohi, ainoa ajatus mikä pään sisällä takoi oli että ei nyt, ei taas, ei ei ei ei ei. Koko tauti on ollut mulle tähän saakka täysin vieras juttu, ainoa mitä siitä tiesin on sen parantumattomuus. Munuaisten vajaatoiminta johtaa kuolemaan ennemmin tai myöhemmin. Ja nyt todella koko sydämestäni toivon että se tapahtuu sitten myöhemmin. Kukaan ei voi ennustaa tarkkaa elinaikaa koska kaikki tapahtuu kovin yksilöllisesti, mutta pahimmillaan voidaan puhua joistakin kuukausista, parhaimmillaan useista vuosista. Sen muistan, etten uskaltanut kysyä eliniän ennusteesta tarkemmin. Eläinlääkäri vain kehotti aloittamaan erityisruokavalion, jonka avulla kissat elävät hänen sanojensa mukaan pidempään.

 

Olen koko viikon sulatellut uutista, surrut ja pelännyt jos pojat eivät enää kohta olekaan täällä. Olen etsinyt lähes kaiken tiedon mitä googlesta on irronnut, ja onnekseni löysin Facebookista ryhmän munuaissairauksista kärsivien kissojen omistajille. Sieltä ryhmästä olenkin kerennyt jo saada paljon tietoa, tukea ja lohtua näissä hetkissä. Vertaistuki on kultaakin kalliimpaa tässäkin tilanteessa.

 

 

 

 

Pojat ovat olleet hyväkuntoisia, aktiivisia, energisiä ja ruoka on maistunut hyvin. Siksi en osannut ollenkaan odottaa tällaista diagnoosia. Olin jo jonkin aikaa laittanut merkille, että toinen herra viihtyy vesikupin äärellä hieman tavallista enemmän. Ei merkittävästi, mutta kuitenkin sen verran että asia oli tarkoitus ottaa puheeksi lääkärin kanssa juuri tällä kyseisellä reissulla. En kuitenkaan ehtinyt avata suutani kun kaikki oli jo selvillä.

 

Pojat siirtyivät nyt siis uudelle, munuaisten vajaatoimintaa sairastaville kissoille tarkoitetulle ruokavaliolle. Tämän pitäisi tukea munuaisten toimintaa ja toivottavasti myös hidastaa taudin etenemistä. Nivelrikkoon saatiin loppuelämän mittainen kipulääkitys ja jonkin ajan päästä saadaan todennäköisesti lisäksi sama kuukausittain annettava kipupiikki jota Oonakin nivelrikkokipuihinsa sai.

 

Vaikka pahin alkushokki on lisätiedon ja vertaistuen myötä hälvennyt, en silti voi olla pelkäämättä mitä jos tässä käy huonosti, jos meillä ei olekaan enää yhteistä aikaa paljonkaan jäljellä. Kunto kun voi pahimmassa tapauksessa romahtaa yht’äkkiäkin. En voi muuta kuin huolehtia asianmukaisesta ruokavaliosta ja riittävästä nesteen saannista, muu on sitten korkeammissa käsissä. Toivon niin, että edessä olisi vielä monia yhteisiä vuosia. En ole valmis menettämään yhtäkään perheenjäsentäni uudestaan näin lyhyen ajan sisällä.

 

Sillä niitähän nämä eläimetkin ovat. Täysivaltaisia perheenjäseniä. Olen valmis tekemään ihan kaiken voitavan lemmikkieni hyvinvoinnin turvaamiseksi. Sellaista vaihtoehtoa ei ole että toimisin toisin, jättäisin hoitamatta enkä välittäisi. Kun perheeseen saapuu uusi tyyppi, häntä hoivataan ja rakastetaan ehdoitta, hänen kaikki tarpeensa täytetään olivat ne sitten pieniä tai suuria. Siihen aina varaudun ja asennoidun jokaisen kohdalla kun perhe kasvaa. Oli kyse eläimestä tai ihmisestä.

 

Sekä poikien uusi ruokavalio, veriarvojen seuranta että lääkkeet tietävät nyt rahanmenoa totuttua isommin. En kuitenkaan kauhistele sitä tai punnitse, onko rahallinen lisäsatsaus kannattavaa ja järkevää. Rakkaitteni terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen on aina kannattavaa ja paras paikka sijoittaa, en keksi mitään tärkeämpää kuin siihen liittyvät asiat. Haluan nyt pitää kissani hyvävointisina luonani mahdollisimman kauan, se on kaikkein tärkeintä. Sitten kun täytyy päästää irti sen tietenkin teen, mutta olen valmis ottamaan kaikki eläinlääkärin suosittelemat keinot poikien hyvinvoinnin rajoissa käyttöön että yhteinen aikamme hyvällä elämänlaadulla olisi mahdollisimman pitkä.

 

 

 

 

 

Asumme tiiviinä perheenä, vietämme paljon aikaa yhdessä ja karvakorvat saavat kotona kaiken huomioni koska olen ainoa ihmispuolinen olento meidän laumassa. Kaikki nämä karvakorvat ovat aina aamuisin ensimmäiset näkemäni tyypit heti herättyäni, ja ne asettuvat viereen iltaisin nukkumaan käydessäni. Ne jakavat mun kanssa aamupalahetket, vapaapäivien kotona löhöilyt, ihan kaiken kotiarjen. Uskon, että yksin asuvana niiden merkitys korostuu vielä entisestään ja etenkin tahattomasti lapsettomana sitä surua kantaessani koen saavani eläimiltä äärettömän paljon valoa, voimaa, lohtua ja merkitystä elämälleni, syyn nousta joka aamu ylös sängystä. He ovat tässä ja tarvitsevat minua. Saan hoivata, opettaa, hellitellä, huolehtia.

 

Eläin ei korvaa lasta (ja toisaalta mikään ei myöskään voi täyttää eläinten jättämää aukkoa, ne ovat äärettömän tärkeä ja merkityksellinen osa elämääni), mutta ilman niitä olisin tässä lapsettomuuden syvässä vedessä todella hukassa. Tuntuu niin tärkeältä että perheessä on hoivattavia ja huolehdittavia, sellaisia joille antaa ja joilta saada rakkautta. Heittäytyä hetkiin, yhteisiin touhuihin ja leikkeihin. Se on sitä parasta elämässä. Ihan perusarkea omiensa kanssa.

 

Osa lemmikittömistä ihmisistä mun lähipiirissä on ihmetellyt sitä, miksi eläinlaumani on niin iso. Miksi Oonan lähdettyä suunnittelen seefferinpennun hankintaa ja haalin lisää vastuuta. Eikö yksi riittäisi, olisi vähemmän sotkua, työtä ja vaivaa. Mä en silti koe, että eläimet olisivat taakka. Onhan se selvä, että lemmikkiperheessä tekemistä riittää, rahaa kuluu ja aina välillä saa olla sydän huolesta sykkyrällä mikä on viimeaikoina tullut taas kerran huomattua. Mutta se kaikki kuuluu asiaan. Ei kai elämässä mikään ole pelkkää ruusuilla tanssia, kaikesta löytyy aina jotakin varjopuolta jos oikein etsimällä alkaa etsiä. Eläinten värittämässä elämässä pahinta on ehdottomasti lopulliset jäähyväiset, se hetki tekee niiden kanssa elämisestä sitten loppuaikoina valtavan haastavaa. Kuitenkin se ilo, onni, riemu, lohtu, rakkaus, aivan kaikki ihana mitä ne elämään tuovat on niin tärkeää, etten voisi koskaan kuvitella eläväni ilman karvaisten tassujen sipsutusta lattiaa pitkin.

 

Olen nyt kaiken tämän surun ja stressin keskellä miettinyt, missä vaiheessa on ihan todella järkevää lähteä yrittämään seuraavaa alkionsiirtoa. Lähinnä mieltä painaa tässä se, kuinka näin stressaantunut ja kaikesta huolesta mahdollisesti sekaisin oleva kroppani kykenee vastaanottamaan uutta elämää. Niin usein olen kuullut siitä, kuinka riittävän suuri stressitaso saattaa vaikuttaa raskaaksi tuloon ja kuukautiskiertoonkin, ja surun aiheuttavan joissakin tapauksissa jopa keskenmenon. Meneekö kaikki ihan hukkaan, alkio, rahat, voimavarat? Järki sanoo, että nyt olisi hyvä antaa ajan vähän kulua, että mieli ja kroppa saavat palautua edes vähän. Tunne on taas se, että haluaisin jo pian päästä yrittämään jos kilpirauhanen antaa myöten. Sitä seurataan nykyään kahden kuukauden välein. En ole vieläkään saanut lääkärin mielipidettä siitä, kuinka hoitojen kanssa olisi paras kilpparin tiimoilta edetä vaikka laitoin hänelle viestin jo reilu kuukausi sitten. Asia ei ole ymmärrettävästi vienyt ajatuksistani nyt niin paljon tilaa, että olisin lähtenyt huhuilemaan sen perään uudelleen mutta sekin kai täytyy kohta tehdä niin saadaan siihen jotain selvyyttä. Kilpirauhasen toiminta on kuitenkin nyt se suurin suunnannäyttäjä ja määrää etenemistahdin. Ensi viikolla on uusi labra jossa nähdään tämän hetken tilanne.

 

Miten kestäisin kaiken keskellä mahdollisen epäonnistumisen? Sitäkin olen kovasti nyt pyöritellyt ja tullut tulokseen, etten mitenkään hyvin tai edes kohtalaisesti.

 

Milloinkahan mahdan olla aikaisintaan raskaana? Olenko koskaan raskaana? En tiedä uskaltaisinko kurkata tulevaisuuteen, jos siihen annettaisi mahdollisuus.