Vietin joulun yksin – ja se tuntui ihanalta

 

Tällä kertaa saattekin hyvin kuvapainotteisen postauksen, sillä ajattelin tässä samassa yhteydessä vähän esitellä teille tämänvuotista joulusisustustani kotona, erityisesti parvekkeen puolella johon panostin tänä vuonna kaikista eniten ja toivon, että se on tuonut iloa ja jouluista tunnelmaa myös ohikulkijoiden mieliin 🙂

 

Olen jo useampana vuonna miettinyt, miltä tuntuisi viettää joulua ihan yksin. Koskaan en aiemmin sitä ole tehnyt, sillä joulu on aina ollut meillä perheenä yhdessäolemisen ja rauhoittumisen juhlaa. Yksinäisessä joulussa on ollut jo ajatustasollakin melko kolkko tunne, ja sellainen joulunviettotapa on aina vain jäänyt tuonemmas odottamaan mahdollista vuoroaan. Tänä vuonna sen sitten tein, ja miltä se tuntui? Mitä fiiliksiä siitä heräsi? Oliko kokemus kolkko? Kaduinko sitä jälkeenpäin?

 

Tarve yksin vietetylle joululle kumpuaa pohjimmiltaan lapsettomuuden surustani. Perhejoulut ovat parhaimmillaan aivan ihania, tunnelmallisia ja yhdessä vietetty aika on todella tärkeää ja arvokasta. Ennen lapsettomuuden kokemustani en ole missään vaiheessa tuntenut tarvetta vetäytyä omiin oloihini muusta porukasta jouluisin. Nyt se alkoi kuitenkin tuntua helpommalta ja uskoin ettei suru, epätoivo ja lapsettomuuden osalta tulevaisuuteen liittyvä kalsea pelko korostuisi yksin niin voimakkaina reaktioina. Joulua nostetaan valitettavasti hyvin suureksi osaksi esiin ainoastaan lasten juhlana. Usein tuntuu unohtuvan se, että myös aikuiset voivat nauttia joulun tunnelmasta aivan samalla tavoin ja se on monelle meistä tärkeä ja merkityksellinen juhla. Etenkin lapsiperheissä joulu tuntuu usein pyörivän vahvasti juuri lasten ympärillä, mikä on tietysti ymmärrettävää, mutta tämän raskaan surun kanssa sellaisen seuraaminen vierestä on vain yksinkertaisesti liikaa. Se nostaa mieleen ne kipeimmät tunteet, ajatukset, kysymykset ja pelon – mitä jos meillä ei koskaan..?

 

Meillä on ollut tapana kokoontua siskoni luo aina jouluisin syömään ja viettämään aattoiltaa. Kokoonpano joulupöydässämme on hyvin tavallinen – pieniä lapsia, vanhempia ja isovanhempia. Ja sitten olen minä. Yksi vähän joukkoonkuulumaton palanen, joka ei ole äitinä olemista koskaan kokenut mummoudesta puhumattakaan. Olen jo monena jouluna tuntenut itseni ulkopuoliseksi lapsettomuuteni takia ja huomannut ahdistuvani valtavasti viimeistään siinä vaiheessa kun aletaan odottaa joulupukin saapumista. Katselen vieressä muiden touhuja, lasten riemua ja jännitystä, lahjojen avaamista ja sydän hajoaa pieniksi palasiksi joka kerta. Mietin kuinka selviän noiden hetkien yli. Meillä on siinä mielessä hyvä tilanne, että siskoni ja äitimme asuvat lähekkäin joten parina viimeisimpänä jouluna olen päässyt vetäytymään kätevästi aterian jälkeen omiin oloihini ja helpotettua oloani edes vähän joulusaunasta ja tunnelmasta koirien kanssa nautiskellen.

 

Tänä vuonna sitten päätin, että nyt kokeilen olla yksin ihan vaan kotona. Saisin myös kissat mukaan joulunviettoon. Kaiken tämän keskellä musta tuntuu pahalta, itsekkäältä ja väärältä se että tuntuu niin pahalta. Ei kenenkään pitäisi tuntea näin omien läheistensä seurassa. Tässä lapsettomuudessa on vain se ikävä piirre joskus läsnä, ettei se kysele ketä on lähellä vaan pyöräyttää ne pahimmatkin tunteet käyntiin kun joku vähänkin muistuttaa meneillään olevasta vaikeasta tilanteesta. Olen tullut siihen tulokseen, että mun on aivan turhaa taistella omia tunteitani vastaan sillä ne tulevat ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa ja mitä enemmän niitä panttaa sen kipeämpiä ne ovat. Ja suru käy vuosi vuodelta aina vain painavammaksi, pelko kasvaa ja mietin entistä enemmän kysymystä jos jäänkin kokonaan lapsettomaksi. Mutta tänä jouluna mieli oli levollisempi kuin jouluisin pitkiin aikoihin. Olen edelleen todella iloisesti yllättynyt sekä helpottunut siitä, kuinka kivuttomasti kaikki sujuikaan eikä kyyneleitä tarvinnut kertaakaan kuivailla.

 

Nautin karvalasteni seurasta ja jouluvaloilla kotiin luomastani tunnelmasta valtavasti. Olin erityisen hyvillä mielin siitä, että kissatkin tosiaan viettivät joulua nyt kanssani eivätkä hoitajan, kuten niin monena jouluna lähivuosina. Tein itse porkkana- ja lanttulaatikot alusta alkaen, paistoin kinkun ja voi miten ihania jouluruokia sainkaan aikaiseksi vaikka itse sanonkin, ne onnistuivat ennakko-odotuksiini nähden loistavasti. Ainoastaan imelletyn perunalaatikon ostin kaupasta valmiina koska sen tekemistä pitäisi ensin vähän treenata, että onnistun sen imellyttämään varmasti eikä joulunpyhiksi paistettu satsi menisi niin helposti pilalle – olen kuullut että imeltäminen on taitolaji. Harmi ettei ruoista ole nyt tarjota teille kuvia katseltaviksi.

 

Kinkun paistoin yöaikaan kuten lapsuudessani meillä oli kotonakin tapana tehdä. Heräsin aattoaamuna suht ajoissa, tein aamupalaa, keittelin joulukahvia ja nautin rauhasta, kiireettömyydestä ja siitä, ettei aikatauluja ollut tällä kertaa ollenkaan. Ulkoilin koiran kanssa, nautin jouluaterian ja olin vaan. Ainoa mikä harmitti oli joulusaunan väliinjääminen, sillä tällä hetkellä mulla ei ole omaa saunaa. Sekään ei kuitenkaan tunnelmaa saanut latistumaan.

 

Muut pyhät ja välipäivät ovat menneet aikalailla saman kaavan mukaan. Olen nukkunut aamuisin pitkään ja nauttinut ihanan mausteisesta joulukahvista sitten herättyäni. Joululaulut soivat ison osan päivistä, ja kokosin Spotifyssa soittolistan iloisemmista joululauluista, joita kuunnellessa haikeus ei nouse heti pintaan. Ollaan ulkoiltu, löhötty sängyssä ilman kiirettä, nukuttu päiväunia ja itse olen syönyt valtavia määriä suklaata, uppoutunut sarjojen ja äänikirjojen pariin. Ja niin mennä hujahti tämäkin joulu ohi kuin huomaamatta. Tänään juhlitaan jo vuoden vaihtumista.

 

En siis todellakaan kadu valintaani. Joulu oli ihana, rauhallinen ja kiireetön, enkä miettinyt surullisia asioita kuin ihan jokusen kerran pienen hetken verran jonka jälkeen ne painuivat sukkelasti taka-alalle häiritsemästä tunnelmallista joulunviettoani. Missään kohtaa oleminen ei tuntunut kolkoltakaan. Toivon silti kuitenkin, ettei mun tarvitsisi jokaista jouluani tästä eteenpäin viettää yksin. Kyllä edelleen toivoisin pääseväni rakentamaan perinteitä omien lasteni kanssa niin mummolassa kuin kotonamme ja voisin kuulla sen loputtoman ilon ja odotuksen aattoiltaisin myös omien lasteni äänistä. Eläinten seura teki olosta varmasti entistäkin kotoisamman ja levollisemman. Millään tapaa kamalaa tämä ei tosiaankaan ollut – päinvastoin. Sanoisin, ettei yksin joulun viettämistä tarvitse pelätä tai jännittää, se voi olla hyvinkin antoisaa ja erilaista kuin mihin olemme yleensä tottuneet. Perinteitä on lupa rikkoa ja vaihtelu virkistää. Yksin vietetyssä joulussa on mukavaa myös se, että siitä voi tehdä täysin omannäköisen. Joulupöytään voi laittaa mitä tahansa, syödä voi vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu ja joulusaunan voi napsauttaa päälle heti aamun sarastaessa. Tällainen joulu on ihana vaihteluineen ja uusine tapoineen. Hautausmaalla en nyt tietenkään harmikseni päässyt käymään joka on perinteistä mulle yksi tärkeimpiä, mutta heti kun matkustan taas Itä-Suomeen käyn viemässä kynttilät isäni ja isovanhempieni haudoille. Sen lupaan tehdä niin pian kuin vain suinkin voin :)