Haluan tässä blogissa kertoa millaista on olla nuori aikuinen vanhoillislestadiolainen sinkku nainen. Olen vastikään asettunut aloilleni vakituisen työn johdosta ja koen pientä olemisen kriisiä tässä uudessa elämäntilanteessa. Nuoruus on vaihtumassa aikuisuuteen ja on tullut aika ottaa vastuuta monelaisista uusista asioista. 

Tavatessani uusia ihmisiä esittelen itseni nimeltä. Joku saattaa haluta tietää ammattini ja läheiseni. Nyt en halua kuitenkaan niitä kertoa.

Vanhoillislestadiolaisena olen aina kokenut kuuluvani valtaväestön keskellä vähemmistöön. Olen erilainen. Arjessani en halua nostaa esille omaa kulttuuritaustaani. Pelkään siitä tulevaa stigmaa ja luuloa siitä, että ajattelen olevan uskoni vuoksi parempi ihminen kuin muut. 

Usein kun ihminen kuulee taustastani hän ihmettelee:”Sinusta ei tule vaikutelmaa siitä, että olisit parempi ihminen kuin muut!” Ajan kuluessa hän saattaa kysyä minulta:”Anteeksi, saanko esittää henkilökohtaisen kysymyksen?”. Sitten kysytään kysymyksiä, joista on syntynyt hienoja keskusteluja. Kysykää ja ihmetelkää, se poistaa raja-aitoja ja luo yhteistä ymmärrystä. 

Olenko ensisijaisesti sinkku, uskovainen nainen, työssäkäyvä pääkaupunkilainen, sisko, täti, tytär, kummitäti, ystävä vai jotain muuta? Entä kuka ja mitä minä haluan olla? Kuka minä haluan olla on eri asia kuin kuka minä olen. Toisaalta pyrin olemaan sellainen kuin haluan olla. Mutta entä uskoni Jumalaan? Miten se näkyy ja määrittä minua? Miksi kuljen yhä tässä uskovaisten joukossa, vaikka voisi valita toisin? Näihin kysymyksiin etsin tulevissa kirjoituksissa vastauksia.