Mikä järkytys se olikaan, kun miehelleni tarjottiin työpaikkaa ulkomailta. Ja hyvää sellaista. Sellaista, jonka perässä jopa kannattaisi muuttaa. Se on jännä, miten muutokset tapahtuvat usein samassa ryppäässä. Olin itse aloittanut juuri uudessa työpaikassa hetkeä aikaisemmin ja elämä alkoi vihdoin rullata toivomaani suuntaan. Mutta sitten tuli se puhelu. Tiesin heti, että paikasta ei voisi kieltäytyä. Se sulkisi portin siihen suuntaan myös tulevaisuudessa.

Olimme aina puhuneet, että haluasimme kokeilla Espanjassa asumista joskus. Onhan se lasten toinen kotimaa. Ja itsekin viihdyn siellä hyvin. Meille on myös tärkeää, että lapset saisivat tutustua kunnolla espanjalaiseen kulttuuriin sekä luoda läheiset suhteet Espanjan sukuun. Mutta miksi juuri nyt? Vaikka ei kai oikeaa aikaa koskaan olekaan?

En kuitenkaan voinut enkä halunnut irtisanoutua juuri aloittamastani työsuhteesta samoin tein, emmekä halunneet pamauttaa koko perhe Espanjaan ennenkuin työ siellä olisi varma. Olimme kuulleet tarinoita, joissa koko perhe on muuttanut vauhdilla työn perässä ja sitten työ onkin paljastunut joksikin aivan muuksi, kuin mitä oltiin luvattu.

Viikkojen vatvomisen jälkeen päätimme, että mieheni lähtee Espanjaan ja jään itse lapsien kanssa loppuvuodeksi Suomeen. Tiesin, että siitä tulisi raskasta, oikeastaan tiesin, että siitä tulisi kamalaa. Ja kamalaa se olikin. Montaa helppoa päivää ei tuohon kuuteen kuukauteen mahtunut. Elämää yksinhuoltajana pimenevässä Suomen syksyssä, jo valmiiksi ruuhkavuosien uuvuttamana. Jatkoimme koko syksyn vatvomista siitä, että jäisimmekö Suomeen sittenkin. Mieheni tarjoutui jopa jättämään työnsä ja palaamaan takaisin. Hän tiesi miten huonossa kunnossa olin henkisesti. Yksi asia meille kuitenkin oli täysin selvää, täkeintä olisi, että olisimme mahdollisimman pian kaikki taas yhdessä. Ei enää etäperheilyä.

Luulen, että jauhoin asiasta kaikkien tuttujen ja tuntemettomien kanssa. Suurin osa kannusti lähtemään. Olishan se aika once in a lifetime tilaisuus. Päällimmäisenä mieleeni kuitenkin jäi ystäväni kommentti ’tyhjän päällee hyppääminen kannattaa aina’. Vaikka emmehän me tietystikään täysin tyhjän päälle olleet hyppäämässä, koska miehellä oli työpaikka ja meillä väliaikainen koti tiedossa. Mutta itse hyppäisin tuntemattomaan oma elämäni suhteen.

Suomessa minua pidätteli työpaikka, jossa viihdyin hyvin sekä tietysti perhe ja ystävät. Ainoa seikka, josta siis oikeasti pitäisi luopua olisi työ ja se työura, jota olin juuri päässyt aloittamaan. Perhe ja ystävät säilyvät välimatkasta huolimatta. Ja vihdoin se oli tehty, se päätös. Se kirpaisi, mutta kyllä, me muuttaisimme Espanjaan.

Sitä ajattelee, että suhina pään sisällä rauhoittuu kun päätös on tehty, mutta näin ei kyllä kohdallani käynyt. Vieläkin välillä kyseenalaistan päätöksemme lähteä, vaikka yleisesti ottaen olenkin tyytyväinen ratkaisuumme. Ja sitten olisi se muutto. Ajatuskin muuton järjestämisestä yksin alkoi pyörryttää, joten stressitasojen laskua ei todellakaan ollut tiedossa. Mutta siitä kirjoittelen varmasti lisää toinen kerta.