Syökö jo soseita?

”Ei syö soseita” sanoi hippiäiti, kun lapselleen porkkanatikun käteen antoi.

Ja erään duunariperheen esikoinen ei syö vielä yhtään mitään, vaan jää odottelemaan puolen vuoden ikää ja sormiruokailun vaatimien valmiuksien kehittymistä.

Täysimetystä suositellaan 4-6 kuukauden ikään asti. Imetyksen ohella voidaan aloittaa kiinteiden ruokien antaminen pieninä maisteluannoksina.

Sanoo THL. Tämän ylläolevan kohdan tulkitsee 90 % ihmisistä niin, että kiinteät ruuat pitää aloittaa neljän kuukauden iässä. Ehkä minun luetun ymmärtämisessä on jotakin vikaa sillä käsitän ylläolevan lauseen eri tavalla. On edelleen ihan suotavaa aloittaa ne maagiset kiinteät ruuat vasta puolen vuoden iässä. Ja meillä minulla on tarkoitus aloittaa se homma sitten sormiruokailulla. (Metallimiehelle uskon asian olevan aivan se ja sama. Selitin hänelle mitä sormiruokailu on ja hän suostui ko. toteutukseen. Olisi varmasti ihan yhtä hyvin suostunut soseiden aloitukseen nyt heti).

Mitä on sormiruokailu?

Sormiruokailun aloittamisen ehtona on, että lapsi istuu pystyasennossa. Jos on tarpeen, tue häntä vaikkapa tyynyllä. Neuvolat suosittelevat istuma-asennossa syömistä tai syöttämistä vasta sitten, kun lapsi on puolivuotias. 
Heti alussa on turha odottaa, että lapsi söisi paljon: sormiruokailu vaatii kärsivällisyyttä. Unohda siis hoputtaminen ja anna lapsen tutustua uusiin ruoka-aineisiin omaa tahtiaan. Tällä kertaa ruoalla leikkiminen on sallittua ja jopa suotavaa – se on yksinkertaisesti lapsen tapa oppia
.

Tarjolla on hyvä olla monipuolisesti erilaisia ruoka-aineita. Lapsi saa itse päättää, mitä hän haluaa syödä. Ruokaa ei tule laittaa lapsen suuhun, ja toisaalta suusta saa sylkeä ulos kaiken, mikä ei maistu. Seuraavalla kerralla maku on jo tutumpi, ja ruoka-aine saattaakin olla lapsen mielestä hyvää. Ruoka tulee pilkkoa lapsen nyrkkiin sopiviksi paloiksi tai suikaleiksi: pitkulainen malli on siksi hyvä, että siitä saa hyvän otteen nyrkillä, mutta ruokaa jää myös ulkopuolelle mutusteltavaksi. (Lähde valio.fi)

Eli lapsentahtista syömisen opettelua, mikä on meidän piireissä varmasti useammankin henkilön mielestä liian liberaalia touhua. Itse näen tuon oikein hyvänä metodina. Lapsi saa itse tutustua omaan tyyliin ja tahtiin syömisen saloihin sekä siinä oheessa kehittää motorisia taitojaan. Käytännön kokemuksiin olen tutustunut jo jonkun verran ja selväksi on käynyt ainakin se kuinka sotkuista puuhaa tämä homma on (siisteysintoilija Metallimiehelle taisinkin unohtaa mainita tämän seikan..) sekä se miten vähän ruokaa aluksi päätyy suuhun asti. Vaan mitä väliä. Sehän on vasta opettelua.

Neuvolassa en ole puhunut sen kummemin suunnitelmistani. Meillä 4 kk neuvola siirtyi sattumusten kautta vasta huhtikuun loppupuolelle, eli on lähempänä 5 kk neuvolaa. Metallimies (joka kävi kaksin babyn kanssa viime neuvolassa! Hyvä iskä) oli saanut neuvolan tätöseltä ohjeeksi vain, että kiinteitä voi aloitella. Voi aloitella. Ei siis ole pakko ja miksi olisikaan. Babyn paino oli lähtenyt hienosti nousuun ja oikein hyvin pärjäilee maidon voimalla. Korviketta menee pienehköjä määriä silloin tällöin ja pääravintona siis tuo lähes jumalten nektariiniksi rinnastettu äidinmaito. Mitään puolen vuoden täysimetyksen kultaista kruunua (mikä tuntuu jossain piireissä olevan saavutuksista uljain) en siis tässä itselleni ole havittelemassa, senhän olen jo pilannut korvikkeen käytöllä.

Heti siis kun babymme ikä, istumistaidot ja kiinnostus ruokailua kohtaan menevät yksi yhteen, saa hän käteensä maistuvan palasen keitettyä kukkakaalia. En ole tästä liiemmin huudellut lähipiirissäkään sillä en ole vielä henkisesti valmistautunut kuulemaan liian rehellisiä mielipiteitä asiasta. (Jatkan tutulla pessimisti ei pety-linjalla ja olen varma joutuvani puolustelemaan valintaani). Olen myös ajatellut antaa perusteeksi hommalle sen, että olen niin laiska. Etten mää jaksa tehdä niitä soseita. Vaihdan vielä sen keitetyn kukkakaalin tuorekurkkutikkuun niin vielä helpommalla pääsen ja Metallimies siivoaa sotkut. Olisikohan se joidenkin mielestä helpompi ymmärtää? 

P.S Jos jollain hyviä vinkkejä sormiruokailuun niin neuvoja otetaan ilolla vastaan!

 

Perhe Lapset Vanhemmuus

Miksi sulla on noin pienet tissit vaikka oot muuten niin lihava?

Kysyi ex-poikaystäväni minulta kerran. For real. Olin sillon about 18 v ja vitsi miten teki gutaa nuoren naisen itsetunnolle. Kerroin tapahtuneesta naureskellen yhdelle sun toiselle, niin kuin se olisi ollut hauskakin tarina. Vasta vuosia myöhemmin olen uskaltanut myöntää itselleni miten pahalta se tuntui. Ja vasta vuosia myöhemmin olen tajunnut millaiset arvet se jätti.

Olen helposti pyöristyvää sorttia. En sanoisi olleeni koskaan lihava, mutta jenkkakahvaa ja pömppömahaa on ollut ja löytyy nytkin. Ja kuten armas eksäni huomautti eivät tissini ole koskaan sattuneet kasvamaan jenkkakahvojen mukana samaa tahtia. Tissini ovat olleet parhaimmillaan (jos nyt tätä imetystä ei huomioida) ihan jees B-kupit. Muutama vuosi sitten keskittyessäni kympillä laihdutukseen ja treeniin, pienenivät tissit ensimmäisenä. Laihduin toki muutenkin ja näin jälkikäteen kuvia katsellessa olen ollut esim. kesällä 2014 oikein sirpakkaa sorttia. Huom. jälkikäteen! Silloinkin optimistisin ajatus mihin pääsin oli PMMP:n sanoja mukaillen ”ainakin vaatteet päällä oon hyvännäköinen” ja bonuksena oma ajatelmani ”näkyyhän mulla yläselässä ja käsissä jopa lihaksia”. Mutta katsoessani itseäni alusvaatteet päällä peilistä meinasi tulla itku ja välillä tulikin. En vaan voinut sietää ulkomuotoani. Tissit on rumat ja pyllyssä on selluliittia ja mahassa makkaroita jne.

Tiedän monta todella kaunista naista jotka eivät todellakaan ole mitään tikkuja. Olen nähnyt näitä ed. mainittuja pyöreitä neitokaisia ilkoisen alasti ja kukaan ei ole mielestäni näyttänyt rumalta. Vaan oikein viehättävältä, kadehdittavan hyvältä. Minusta olisi oikein mukava olla saman mallinen, pehmeän pyöreä. Jos todella olisin samanmallinen. Siis niin, että ne tissit ja pyllykin olisi samaa sarjaa.

Tällä hetkellä en todellakaan ole tikissä. Kiitos raskauden ja sen, että tykkään hyvästä ruuasta. Yritän kuitekin olla itselleni armollinen. Se onnistuu lähinnä niin etten katso itseäni peilistä ollessani vähäpukeinen. Jos katson niin vaivun lähestulkoon teiniangstin kaltaiseen epätoivoon.. ”Miksi mä olen näin kamala”. Minä, joka en ole ikinä arvostellut ketään ulkonäön perusteella, näytän rakentavani itsetuntoni vain sen perusteella miltä peilikuvani näyttää. Ahdistun toisinaan jopa tv:ssä vilahtavista täydellisistä vartaloista, vaikka järkeni sanoo niiden vartaloiden olevan aika kaukana arkisesta todellisuudesta. Pääosin näissä ajatuksissani onkin se järki kaukana. En pysty antamaan itselleni minkäänlaista kredittiä siitä miten hyvin olen loppujen lopuksi palautunut synnytyksestä. Enkä usko tämä ongelman edes ratkevan sillä, että saisin sen ”täydellisen” vartalon. Tämä vika on korvien välissä.

Oi, miten oppisin hyväksymään itseni tälläisenä kuin olen? Ja miten tulevaisuudessa opetan tuon pienen pienen tytön alun hyväksymään itsensä sellaisena kuin hän on / tulee olemaan, sanoi kuka muu mitä tahansa hänen ulkonäöstään? Sen ainakin lupaan tässä ja nyt etten ikinä tule hänen kuullen arvostelemaan sitä miltä minä mielestäni näytän.

 

Kauneus Oma elämä Mieli Meikki