Homsantuu

Luen paljon blogeja ja pohtiessani blogin perustamista (sen viisi sekuntia) ajattelin ensimmäisenä, että blogit joita luen kertovat ihan erilaisesta elämästä, kuin omani. Ne kertovat elämästä jossain suuremmassa kaupungissa, missä voi käydä mielenkiintoisissa tapahtumissa ja jännittävissä pienissä ravintoloissa syömässä maksavaahtoa hyytelökonjakissa streetfood-tyyliin (käydään mekin joskus kyllä kiinalaisessa, missä Metallimies syö aina saman annoksen) tai istuskella jossain ihanassa kahvilassa juomassa seljankukkateetä (meidän pikkukaupungissa on kyllä liian yllättävän paljon kahviloita, mutta täällä kukaan tuskin on  kuullut seljankukasta). Vaan sitten ajattelin; ehkä jonkun insinöörin lääkärivaimo joka käy perjantaisin ostamasta kauppahallista tuoreita kampasimpukoita voisikin pitää mielenkiintoisena sitä, että Metallimiehen muija kävi samaisena perjantaina ostamasta Lidlistä tarjouslohta (ja googletti taas tuhannen kerran siinä kaupan käytävällä mitä se d-leikkuu nyt tarkoittikaan..). Ja jos olisin ajatellut asiaa yhtään pidempään olisin voinut hoksata ettei sitä insinöörin lääkärivaimoa asia kiinnosta, mutta onneksi jätän asioiden miettimisen yleensä puolitiehen.

Ja tästä asioiden vähäisestä miettimisestä päästäänkin postauksen otsikkoon; minä, Metallimiehen muija, olen siis homsantuu. Metallimies sanoisi höppänä ja lisäisi perään rakastavansa minua juuri sen takia. Homsantuu on siis kaunis ilmaisu sille, että olen huolimaton sottapytty, keskittymiskykyni olematon ja peukaloni keskellä kämmentä, mutta yritän epätoivoisesti uskotella muuta. Pitää kulissia yllä. Haluaisin olla se kaikkien kahdehtima tyylikäs naisihminen jonka kiharat eivät lässähdä ikinä, kynnet ovat aina täydellisesti lakattu ja koko olemus vaan sellainen viileän chic. Ja joskus kotoa lähtiessäni, jos oikein siristän silmiäni peilistä katsoessani, näytänkin vähän siltä henkilöltä. Vaan matkalla sinne mihin ikinä kotoa lähdinkään, tapahtuu jotain hyvin mystistä. Nimittäin saapuessani perille peilistä näkyykin surullisen suttuinen ilmetys. Silmämeikkini on levinnyt, etuhiukset kääntyneet sojoittamaan juuri siihen väärään suuntaan ja hyvin pian joku huomauttaa paidassani olevan ruokatahra. Niin ruokatahra, vaikken olisi edes syönyt mitään..

Kodinhoidolliset asiat hoituvat minulta vähän samaan tyyliin epätoivoisesti kulissia ylläpitäen. Tavarat jäävät siihen mihin ne satun käsistäni laskemaan ja vaatteet siihen mihin ne satun riisumaan. Jos meille tulee vieraita niin asettelen äkkiä sohvatyynyt harmoonisen asetelmaan, kerään suurimmat roskat pois ja piilotan muun sotkun kaappeihin. Asuntomme vaatehuone on vain minun käytössäni, koska Metallimies ei uskalla mennä sinne. (Eräs mies jota joskus tapailin, epäili silloisen vaatehuoneeni kätkevän sisäänsä tien Narniaan).

Niin, sellainen homsantuu on Metallimiehen muija.

Metallimies laittaa myös tukan tarkasti ojennukseen ja pukee siistit vaatteet päälle kotoa poistuessaan. Hän myös palaa illalla kotiin samannäköisenä, valkoinen paita edelleen valkoisena ja tukka ojennuksessa. (Allekirjoittanutta on käsketty kehoitettu olemaan käyttämättä valkoisia vaatteita). Hän siivoaa kaaokselta näyttävän keittiön, laittaa astiat tiskikoneeseen ja samalla järjestelee uudelleen siellä jo olleet, väärinlaitetut, astiat. Hän tiskaa lavuaarissa lojuneen kattilan sekä likaiset tuttipullot ja keittää ne. Puhisee itsekseen miten keittiön taso kohta korkkaa, sillä Metallimiehen muija lotraa siihen aina vettä eikä kuivaa jälkiään. Sitten hän tekee itselleen iltapalaa, ottaa jääkaapista oluen ja siirtyy makuuhuoneeseen. Makuuhuoneessa hän avaa tabletin ja katsoo huomisen päivän salkkarit…