Miksi sulla on noin pienet tissit vaikka oot muuten niin lihava?

Kysyi ex-poikaystäväni minulta kerran. For real. Olin sillon about 18 v ja vitsi miten teki gutaa nuoren naisen itsetunnolle. Kerroin tapahtuneesta naureskellen yhdelle sun toiselle, niin kuin se olisi ollut hauskakin tarina. Vasta vuosia myöhemmin olen uskaltanut myöntää itselleni miten pahalta se tuntui. Ja vasta vuosia myöhemmin olen tajunnut millaiset arvet se jätti.

Olen helposti pyöristyvää sorttia. En sanoisi olleeni koskaan lihava, mutta jenkkakahvaa ja pömppömahaa on ollut ja löytyy nytkin. Ja kuten armas eksäni huomautti eivät tissini ole koskaan sattuneet kasvamaan jenkkakahvojen mukana samaa tahtia. Tissini ovat olleet parhaimmillaan (jos nyt tätä imetystä ei huomioida) ihan jees B-kupit. Muutama vuosi sitten keskittyessäni kympillä laihdutukseen ja treeniin, pienenivät tissit ensimmäisenä. Laihduin toki muutenkin ja näin jälkikäteen kuvia katsellessa olen ollut esim. kesällä 2014 oikein sirpakkaa sorttia. Huom. jälkikäteen! Silloinkin optimistisin ajatus mihin pääsin oli PMMP:n sanoja mukaillen ”ainakin vaatteet päällä oon hyvännäköinen” ja bonuksena oma ajatelmani ”näkyyhän mulla yläselässä ja käsissä jopa lihaksia”. Mutta katsoessani itseäni alusvaatteet päällä peilistä meinasi tulla itku ja välillä tulikin. En vaan voinut sietää ulkomuotoani. Tissit on rumat ja pyllyssä on selluliittia ja mahassa makkaroita jne.

Tiedän monta todella kaunista naista jotka eivät todellakaan ole mitään tikkuja. Olen nähnyt näitä ed. mainittuja pyöreitä neitokaisia ilkoisen alasti ja kukaan ei ole mielestäni näyttänyt rumalta. Vaan oikein viehättävältä, kadehdittavan hyvältä. Minusta olisi oikein mukava olla saman mallinen, pehmeän pyöreä. Jos todella olisin samanmallinen. Siis niin, että ne tissit ja pyllykin olisi samaa sarjaa.

Tällä hetkellä en todellakaan ole tikissä. Kiitos raskauden ja sen, että tykkään hyvästä ruuasta. Yritän kuitekin olla itselleni armollinen. Se onnistuu lähinnä niin etten katso itseäni peilistä ollessani vähäpukeinen. Jos katson niin vaivun lähestulkoon teiniangstin kaltaiseen epätoivoon.. ”Miksi mä olen näin kamala”. Minä, joka en ole ikinä arvostellut ketään ulkonäön perusteella, näytän rakentavani itsetuntoni vain sen perusteella miltä peilikuvani näyttää. Ahdistun toisinaan jopa tv:ssä vilahtavista täydellisistä vartaloista, vaikka järkeni sanoo niiden vartaloiden olevan aika kaukana arkisesta todellisuudesta. Pääosin näissä ajatuksissani onkin se järki kaukana. En pysty antamaan itselleni minkäänlaista kredittiä siitä miten hyvin olen loppujen lopuksi palautunut synnytyksestä. Enkä usko tämä ongelman edes ratkevan sillä, että saisin sen ”täydellisen” vartalon. Tämä vika on korvien välissä.

Oi, miten oppisin hyväksymään itseni tälläisenä kuin olen? Ja miten tulevaisuudessa opetan tuon pienen pienen tytön alun hyväksymään itsensä sellaisena kuin hän on / tulee olemaan, sanoi kuka muu mitä tahansa hänen ulkonäöstään? Sen ainakin lupaan tässä ja nyt etten ikinä tule hänen kuullen arvostelemaan sitä miltä minä mielestäni näytän.