Ole armollinen itsellesi
Aika on kulunut kuin siivillä edellisen postauksen jälkeen. Tuntuu, että jatkuvasti saa olla menossa johonkin suuntaan. Mikä oikeastaan on vielä pahempaa, nämä ”menemiset” tapahtuvat pääasiassa Teamsissa, paikallaan istuen. Huah. Olen tälläkin viikolla istunut useampana päivänä useammassa verkkopalaverissa, joista seuraava alkaa saman tien kun edellinen päättyy. Työtuttuja on tullut tavattua ja saman päivän aikana on saattanut istua palavereissa eri puolilla Suomea asuvien tuttavien kanssa. Olen miettinyt, että 2 tunnin palaveri Helsingissä vei ennen koko päivän ja junamatkat saattoi käyttää jonkin muun työasian hoitamiseen. Tässä postauksessa mietin, miten voisin toteuttaa otsikon ohjeen ”ole armollinen itsellesi” omassa elämässäni ja siten saada stressiäni ja painoani laskemaan.
Ahkeralla on taukoja päivässään!
Palaverien kesto on ehkä näin etäaikana tiivistynyt ja jopa tunnin tai puolenkin tunnin palavereita on ilmaantunut kalenteriini entisten vähintään kaksituntisten tilalle. Mutta niitä onkin sitten vastaavasti kappalemäärällisesti enemmän. Tänäänkin luurit päässä hiihtelin nopeasti 20 minuutin ruokatauolla keittiöön paistamaan kanafileen ja sen paistuessa pyöräytin sen kaveriksi salaatin ja voitelin pari siivua leipää. Lopun söin tietokoneen edessä palaverin jo jatkuessa. Onko tässä mitään järkeä? Ehkä minulla on ongelmia aikatauluttaa päiviäni? Olen kyllä tiedostanut jo aikaisemmin, että en osaa varata päiviini riittävästi aikaa, jota ei ole merkitty jollekin yhteisölliselle tekemiselle. Ja jos osaankin, en osaa pitää niistä riittävän mustasukkaisesti kiinni. Asiaa ei myöskään yhtään auta se, että työkaverit näkevät kalenterissani olevat avoimet kohdat ja melko usein täyttävät ne puolestani. Sitten kun en ehdi tehdä päivisin niitä töitä, mitä olisi pitänyt tehdä, ne pitää tehdä illalla. Päivän pituus on helposti 12 tuntia. Tähän kun lisää sen, että en edelleenkään nuku kovinkaan hyvin uniapneani takia, ei olo ole kovinkaan kummoinen.
Eli ne tauot. Niitä en ole saanut aikatauluihini sopimaan. Tähän pitää siis yrittää puuttua nyt seuraavaksi. En tällä hetkellä osaa sanoa, mistä lähtisin tuota ongelmaa purkamaan. Vuorokauteen ei saa lisää tunteja mistään. Kaikki mitä teen, on mielekästä. En haluaisi mistään niistä luopua. Mutta uskoisin työtehoni olevan vieläkin parempi, mikäli pystyisin pitämään riittävisti taukoja päivässä. Kun vaan suostuisin itse uskomaan tämän enkä tuntisi luistavani tehtävistäni, jos pidän taukoja. Myönnän, aivan pösilö ajatus, mutta tiedän, etten ole yksin tämän ongelman kanssa. Tämä on jo melko kliseinen 40+-vuotiaan työmyyrän ongelma tänä päivänä. Jos jollain teistä on tähän jotain hyviä vinkkejä, niin pistäkää ihmeessä niitä kommentteihin!
Stressi vaikuttaa kaikkeen
Stressitaso, mikä minulla nyt on päällä, ei ole vielä onneksi mitään verrattuna parin vuoden takaiseen. Tunnen kuitenkin voinnissani stressin oireita, kuten mm. töiden kasaantumisen tuoman ahdistuksen ja asioiden unohtelun hiippailun arkipäiviin. Tauot pitää saada kuntoon ja kunnolliset koiralenkit käyntiin. Stressi on tällä hetkellä varmasti se suurin syy kohdallani, miksi paino ei lähde näistä hyvistä muutoksista huolimatta laskemaan. Istumisesta ja passiivisesta olemisesta johtuen kroppakin on luultavasti asettunut jonkinlaiseen passiiviseen unitilaan.
Viime kerralla mainitsemani ongelma painon junnauksesta on edelleen läsnä. Paino on sitkeästi +-0,5 kg sisällä siitä, mitä se oli tätä projektiani aloittaessani. Olen pystynyt tekemään melkein kaikki viimeksi listaamani asiat: olen pienentänyt lautaskoon muumilautaseen, ruokailen säännöllisesti kellosta aikaa katsoen ja olen jopa pysynyt tässä rytmissä mukavasti. Lautasella on ollut myös lähes joka kerta puolet kasviksia ja puolet jotain muuta. Saattaa olla, että ainakin suurimpaan osiin päivistä myös tuo 5 väriä ovat osuneet. Edelleen myös karkit ovat pysyneet viikonlopussa ja herkut muutenkin melko hyvin kurissa. Toki sorrun edelleen poikkeuksetta iltasella eteeni kannettuihin herkkuihin.
Ole itsellesi armollinen!
Mutta en aio luovuttaa. Seuraavaksi koitan shokeerata elimistöäni jättämällä viikonlopun herkuttelut seuraavaksi kuukaudeksi pois. Tai ehkä shokeeraan sillä enemmän viikonloppuperinteitäni ja mieltäni, kun en saakaan lauantai-irttareitani? En oikeastaan kaipaa niitä, ne ovat enemmänkin tapa kuin mielihalua tuottava makuelämys. Lisäksi jatkan säännöllisellä ateriarytmillä ruokailutottumusten muuttamiseksi pysyvästi sekä kaikilla tähän asti tehdyillä hyvillä muutoksilla.
Lisäksi noudatan edelleen säännöllistä unirytmiäni, joka kuitenkin takaa hieman paremmat unet kuin epäsäännöllinen rytmi. Vaikka rakastankin niitä yksinäisiä, hiljaisia hetkiä yöllä, kun koko muu talo nukkuu ja pystyn vihdoin keskittymään johonkin kunnolla. Se hetki pitää löytää jostain muualta. En ole vielä ratkaissut, mistä hetkestä sen löytäisin. Aamulla olisi varmasti ajallisesti hyvä, mutta en ole ollenkaan aamuihminen.
Uusina kikkoina koitan säännöllisempää ja määrätietoisempaa meditointia. Kirjoittelen tästä jossain vaiheessa oman postauksensa. Suunnitelma on jo muotoutumassa tähän puoleen. Uskon, että sen avulla saisin stressiä laskettua sen verran, että saan painon laskusuuntaan. Painon putoaminen auttaa myös osaltaan stressin lievityksessä. Alkuun vaan pitäisi päästä.
Aion myös keskittyä tästä eteenpäin vain omaan ruokaani. Muu perhe saa huolehtia itsestään. Tämä on helppoa, kun perheeseeni kuuluu vain mies ja joka toinen viikko teini-ikäinen lapsi. Lapselle voin ruokaa tarjota, jos hän pöperöitäni haluaa nauttia. Muutoin saa huolehtia omista kokkailuistaan tai nauttia isännän tekemiä keitoksia. Näin saan syödä rauhassa enemmän kasviksia ja hyviä proteiininlähteitä ilman, että joudun kuuntelemaan muiden kitinää siitä, kuinka ruoassa pitää olla voita ja kermaa. Ne kun eivät minulle sovi enkä niistä edes tykkää. Ainakaan arkiruokana. Juhlaruoat on asia aivan erikseen. Omat ruokaostokset ja itselleen kokkaaminen auttaa paremmin valvomaan myös omia syömisiään ja ruokavaliossa edelleen piilevät ansat on ehkä helpompi välttää.
Pää pystyyn ja ole itsellesi armollinen! Tämän säestämin askelin siis eteenpäin! Tämä pieni itsekkyys on taatusti kaikkien läheistenikin etu pitkällä juoksulla.