hääpäivän humussa

Hääpäivä koitti ja meni ohikin aika vauhdilla. Aamu alkoi niillä tavanomaisilla rutiineilla, kuten kahvin keitolla ym. Sitten hoideltiin ihan muita juttuja, ei ehkä ees niin kivojakaan juttuja.. Mutta pakko niitäkin on vaan hoidella. Ite otin näitä sormuskuvia, ku jotenkin olen alkanut miettimään, et ehkä sitä vois koittaa otella noita kuvia enemmän tolla kameralla ja samalla hieman harjoitella, et osaisko sitä jotain tollasta asettelu ym. juttuja. Ite ainakin tykkään näistä, et onnistu ihan kivasti. 🙂

Mutta kuitenkin ehkä meille tää päivä kaikessa tärkeydessään, menetti kuitenkin sen tarkoituksen. Ihan vaan sen takia mitä kaikkea paskaa taas ropisi meidän niskaan aijemmin..

Mutta kai me jollain tasolla oltiin myös iloisia.

Niin se aika vaan riensi, että oli aika alkaa laittaa naamaa ja tukkaa johonkin järjestykseen, et viitseisi edes sinne muun maailman joukkoon mennä. Lähettiin aika lailla reippaalla aikataululla turun keskustaan ja etsittiin paikkaa, joka nyt löytyi sit kumminkin suhteellisen helpolla. Huoh! Käytiin kaupassa hakemassa ”hermostukseen” limut, vaikka mua ei oikeastaan millään lailla jännittänyt tai hermostuttanut mikään siinä hää hommassa.. Ainoastaan se asia siellä mitä miettisin viimeisen viikone ennen tätä päivää. Itkeny ja miettiny, et mitä sitä pitäis sit taas tehdä jos sieltä sellastakin tulee omaan niskaan. (ehkä siitä tulee yks postaus tänne)

Mentiin me hansaan sitten kahville, mies otti kahvin kanssa ihan hervottoman kokoisen korvapuustin kahvin kaveriksi ja minä muffinsin jossa valkosuklaa kuorrute, muffini oli muuten mautonta mutta suklaa maistui tietty hyvälle, kuinkas muutenkaan?

Maistraatti vihkiminen oli oikeastaan just sitä mitä olin netistä lukenut.. Tylsää ja mautonta ja niin hujauksessa ohi, ettet sä taida siitä hetkestä muistaa juuri mitään. Meijät vihki nainen, henkikirjoittaja. Sen verran muistan siitä. Hän puhui jotain perheestä ja… niin, en taida muuta juuri muistaa. Luvattiin toisillemme rakastaa toisiamme niin hyvässä kuin pahassa, aina kuolemaan saakka. Onneks pyysin kuvaamaan tätä tapahtumaa. On edes joku muisto.

 

Ehkä sitten ensivuonna sinne kirkkoon ottamaan vaikka se papin siunaus, mutta en näe sitä pakollisena. Aijotaan kumminkin pitää pikku kahvi hetki täällä meillä kotona, ni tulisko sinne sit enään ketään?

Näin on hyvä, ollaan onnellisia just siitä, että meillä on toisemme.

Elämän ohjeita taisi isi antaa tai entie oliko se ohje vai pieni asia jonka halusi jakaa meille. Hänen isä ja äiti kun joskus riiteli, niin isä otti aseen olalle ja häipyi metsään, tuli viikkojen päästä takaisin ja kysyi äidiltä, että jokos täällä ollaan lepytty? Siihen aikaan taidettiin vaan korjata ne asiat, eikä erottu heti kun pieni vastoin käyminen tuli. Tai enhän minä tiedä, miten siis ovat ne asiat silloin ratkoneet. Mutta hautaan asti ovat yhdessä olleet.

<3