pohdintaa kummeista

Olen miettinyt, että mistä sitä kirjoittais seuraavaksi. Ja nyt kiireisten työviikkojen takia bostauksia ei ole tullut mitenkään liukuhihnalta. Viimeviikko meni iltavuorossa ja se jos mikä on ärsyttävää, kun joutuu olemaan koko viikon iltavuorossa ja kotihommat jää ihan puolitiehen.

Mutta olen miettinyt sitä, että miten osaisi valita oikeanlaiset kummit lapsilleen? Mistä sä voit tietää, että ollaanko me aina just niiden kanssa tekemisissä, meneekö sukset ristiin, vai hiertääkö välejä vaan joku?

En ole itsekkään omille kummilapsille,varmastikkaan mikään the best-kummi, mutta olen koittanut hoitaa edes jonkun osan velvollisuuksistani.

Mitä ne velvollisuudet sitten on? En odota lahjoja synttäreillä tai jouluina. Vaan, että se kummi ois lähellä ja läsnä lapsen elämässä. Jos mä vielä tulisin raskaaksi, ni se kaikkein vaikein asia ois varmaan se, että ketä pyytäis kummeiksi sille lapselle. Niin metsään on kyllä osittain mennyt noiden lasten kummien valinnoissa.

Vanhempi lapsi täytti juuri 11vuotta. Kummeille lähti kutsu ja kummeja ei kuitenkaan ikinä synttäreille saapunut, saatika sitten edes sitä pientä onnittelua puhelulla tai viestillä tullut. Minä en, aikuisen odota sitä lahjaa lapselle. Mutta se lapsi taitaa sitä lahjaa kumminkin odottaa, ihan jokaiselta vieraalta. Ja ennenkaikkea kumminkin kyse nyt kummeista. Miten sen kummin valinnan ois joskus osannut tehdä oikein? Ei ihan nappiin ainakaan ole mennyt..

Toinen lapsi täytti 3v viimekuussa. No ei ollut sielläkään kahvipöydän vieressä kaikkia kummeja. Toki ymmärän se, joka oli ilmottanut ettei silloin pääse, mutta puuttui sieltä. Mutta toisaalta minua ei tässä toisen lapsen kohdalla se häiritse, kun en häntä edes odottanut. Emme häntä edes kutsuneet. Mutta ei hänenkään valinta ihan nappiin ole mennyt, koska hän ei ole ollut tekemissä meidän kanssa, koska on valintansa valinnut.

Miten sä voit olla varma jostain ihmisestä?

Kuka kulkee sun lapsen rinnalla, kun sillä on vaikeaa? (jos sua ei vaikka enään ole siinä vierellä) Onko sulla sellainen ihminen sun lapsille ja miten olet osannut ne valita?

 

Suhteet Oma elämä

hääpäivän humussa

Hääpäivä koitti ja meni ohikin aika vauhdilla. Aamu alkoi niillä tavanomaisilla rutiineilla, kuten kahvin keitolla ym. Sitten hoideltiin ihan muita juttuja, ei ehkä ees niin kivojakaan juttuja.. Mutta pakko niitäkin on vaan hoidella. Ite otin näitä sormuskuvia, ku jotenkin olen alkanut miettimään, et ehkä sitä vois koittaa otella noita kuvia enemmän tolla kameralla ja samalla hieman harjoitella, et osaisko sitä jotain tollasta asettelu ym. juttuja. Ite ainakin tykkään näistä, et onnistu ihan kivasti. 🙂

Mutta kuitenkin ehkä meille tää päivä kaikessa tärkeydessään, menetti kuitenkin sen tarkoituksen. Ihan vaan sen takia mitä kaikkea paskaa taas ropisi meidän niskaan aijemmin..

Mutta kai me jollain tasolla oltiin myös iloisia.

Niin se aika vaan riensi, että oli aika alkaa laittaa naamaa ja tukkaa johonkin järjestykseen, et viitseisi edes sinne muun maailman joukkoon mennä. Lähettiin aika lailla reippaalla aikataululla turun keskustaan ja etsittiin paikkaa, joka nyt löytyi sit kumminkin suhteellisen helpolla. Huoh! Käytiin kaupassa hakemassa ”hermostukseen” limut, vaikka mua ei oikeastaan millään lailla jännittänyt tai hermostuttanut mikään siinä hää hommassa.. Ainoastaan se asia siellä mitä miettisin viimeisen viikone ennen tätä päivää. Itkeny ja miettiny, et mitä sitä pitäis sit taas tehdä jos sieltä sellastakin tulee omaan niskaan. (ehkä siitä tulee yks postaus tänne)

Mentiin me hansaan sitten kahville, mies otti kahvin kanssa ihan hervottoman kokoisen korvapuustin kahvin kaveriksi ja minä muffinsin jossa valkosuklaa kuorrute, muffini oli muuten mautonta mutta suklaa maistui tietty hyvälle, kuinkas muutenkaan?

Maistraatti vihkiminen oli oikeastaan just sitä mitä olin netistä lukenut.. Tylsää ja mautonta ja niin hujauksessa ohi, ettet sä taida siitä hetkestä muistaa juuri mitään. Meijät vihki nainen, henkikirjoittaja. Sen verran muistan siitä. Hän puhui jotain perheestä ja… niin, en taida muuta juuri muistaa. Luvattiin toisillemme rakastaa toisiamme niin hyvässä kuin pahassa, aina kuolemaan saakka. Onneks pyysin kuvaamaan tätä tapahtumaa. On edes joku muisto.

 

Ehkä sitten ensivuonna sinne kirkkoon ottamaan vaikka se papin siunaus, mutta en näe sitä pakollisena. Aijotaan kumminkin pitää pikku kahvi hetki täällä meillä kotona, ni tulisko sinne sit enään ketään?

Näin on hyvä, ollaan onnellisia just siitä, että meillä on toisemme.

DSC_0404.jpg

Elämän ohjeita taisi isi antaa tai entie oliko se ohje vai pieni asia jonka halusi jakaa meille. Hänen isä ja äiti kun joskus riiteli, niin isä otti aseen olalle ja häipyi metsään, tuli viikkojen päästä takaisin ja kysyi äidiltä, että jokos täällä ollaan lepytty? Siihen aikaan taidettiin vaan korjata ne asiat, eikä erottu heti kun pieni vastoin käyminen tuli. Tai enhän minä tiedä, miten siis ovat ne asiat silloin ratkoneet. Mutta hautaan asti ovat yhdessä olleet.

<3

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus