Mä oon luullut, että kaikki muut pelkää tunteita. Oon luullut, että mä tuun tunteiden kanssa hyvin toimeen, osaan ilmaista niitä ja ottaa niitä vastaan toisilta. Ei, en osaakaan. Mä pelkään tunteita. Mun äiti väisteli tunteita, Jimi väisteli tunteita, tai suorastaan pakeni ja piilotui tunteilta, kielsi ne. Kai mä nyt niiden seurassa luulin, että mä oon hyvä tuntemaan, kun näytin tunteita niin paljon enemmän kuin ne. Nyt ton Joonan kanssa mä saan huomata, että tunteet on ihan tosi pelottavia, kun sillä on niitä niin paljon ja ne ryöpsähtelee. Ja mulla itsellä on niitä niin paljon ja ne ryöpsähtelee. Pelkään ärtymystä, suuttumusta,kiihkeyttä, äkkipikaisuutta. Pelästyn jokaista toisen tunnekuohua, jokaista kirosanaa, äänekorotusta, oven paiskaamista. Kurkkua kuristaa ja itkettää, vaikka yritän ajatella, että se on ihan ok, se ei tarkoita mitään ja menee pian ohi. Sitten pelästyn omaa reaktiotani ja se suurenee. Mietin, miten se vaikuttaa vauvaan ja mitä tästä suhteesta tulee ja ajatukset myllää ja tunteet suurenee entisestään, eikä ainakaan hälvene siitä yhtään. Ei ainakaan ennenkuin saan kunnolla itkettyä. En aina tiedä mitä tästä tulee, vaikka tahtoa olisi ja toiveita. Sekin pelottaa. Pelottaa epäonnistumisen mahdollisuus. Se, että jäisin yksin ja sitten mulla olis näitä lapsia ja niiden isät. Ja mitä sitten voisin enää odottaa. Ja meillä on niin paljon hyvää ja ihanaa ja tämä perhe, mutta entä jos en olekaan tarpeeksi vahva kestämään tätä. Mun on tultava vahvemaksi, siedettävä toisen tunteita paremmin. En voi ottaa niitä itseeni. Mun on luotava enemmän jotain omaa, oma maailma, omine tärkeine asioineni. Silloin en olisi niin riippuvainen toisesta, kaikesta yhteisestä ja toisen tunteista, vaan enimmäkseen omistani. Haluan nyt paljon omaa omaa.