Kiihkeys kantaa mua

Mä oon kaiketi ihan sekaisin. Vauva. Vauva on ihana. Elämä on ihanaa. Ja silti mä pelkään. Pelkään paljon ja kaikkea. Jännitän kaikkea. Ajan loppumista. Minkä ajan? Meillä on kaikki aika. Pelkään erossa olemista ja silti haluan omaa tilaa, omaa elämää. Haluan omia ystäviä, oman rytmin, oman hiljaisuuden, oman tilan, kuulla omat ajatukseni ja silti pelkään olla erikseen. Pidän kiinni liikaa ja väärillä perusteilla. Pelkään väsymystä. Pelkään, että vauva saa allergian ja on vaikeaa. Pelkään tunteita. Pelkään ja jännitän. Otin Jennin vai miksi sitä nyt oon kutsunutkaan, tänne jouluksi ja jälkikäteen tajusin, että se oli mulle ihan liikaa ja nyt en kestä sitä yhtään taas. Se on joka paikassa koko ajan. Mun lasten kanssa. Mun perheen kanssa. Mun ystävien kanssa ja se on liikaa. Mä oon ite Joonan kanssa joka paikassa, kaikkialla. Jimin vanhemmilla, meidän yhteisillä ystävillä, kummilasten syntymäpäivillä, joka paikassa ja silti Jimi ei sais tuoda Jenniä mukanaan. Tai saa, mutta se sattuu. Haluan kaiken, haluan säilyttää Jimin, vaikka elän Joonan kanssa. Haluan mennä kummilapsen synttäreille yhdessä. En halua, että Jenni tulee mukaan. Vain minä ja Joona ja Jimi. Mä oon kaiketi sekaisin. Mä oon niin voimalla. Kaikkea niin paljon. Kiihkeän rakastunut, kiihkeän surullinen. Välillä pelkään miten meille käy, me ollaan niin voimalla molemmat. Joona on ilkeä mulle toisinaan, mä katon ja mua inhottaa, enkä tiedä silloin yhtään mitä haluan ja sitten taas rakastan niin kiihkeästi. Voi mua. Vaan kyllä, kyllä tämä kiihkeys itse elämää kohtaan kantaa ja nyt, just nyt mulla on hyvä fiilis, joo, joo, elämä!! Se voi olla juuri niinkuin haluan! Meillä on kaikki mahdollisuudet!

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe

Mä pelkään tunteita

Mä oon luullut, että kaikki muut pelkää tunteita. Oon luullut, että mä tuun tunteiden kanssa hyvin toimeen, osaan ilmaista niitä ja ottaa niitä vastaan toisilta. Ei, en osaakaan. Mä pelkään tunteita. Mun äiti väisteli tunteita, Jimi väisteli tunteita, tai suorastaan pakeni ja piilotui tunteilta, kielsi ne. Kai mä nyt niiden seurassa luulin, että mä oon hyvä tuntemaan, kun näytin tunteita niin paljon enemmän kuin ne. Nyt ton Joonan kanssa mä saan huomata, että tunteet on ihan tosi pelottavia, kun sillä on niitä niin paljon ja ne ryöpsähtelee. Ja mulla itsellä on niitä niin paljon ja ne ryöpsähtelee. Pelkään ärtymystä, suuttumusta,kiihkeyttä, äkkipikaisuutta. Pelästyn jokaista toisen tunnekuohua, jokaista kirosanaa, äänekorotusta, oven paiskaamista. Kurkkua kuristaa ja itkettää, vaikka yritän ajatella, että se on ihan ok, se ei tarkoita mitään ja menee pian ohi. Sitten pelästyn omaa reaktiotani ja se suurenee. Mietin, miten se vaikuttaa vauvaan ja mitä tästä suhteesta tulee ja ajatukset myllää ja tunteet suurenee entisestään, eikä ainakaan hälvene siitä yhtään. Ei ainakaan ennenkuin saan kunnolla itkettyä. En aina tiedä mitä tästä tulee, vaikka tahtoa olisi ja toiveita. Sekin pelottaa. Pelottaa epäonnistumisen mahdollisuus. Se, että jäisin yksin ja sitten mulla olis näitä lapsia ja niiden isät. Ja mitä sitten voisin enää odottaa. Ja meillä on niin paljon hyvää ja ihanaa ja tämä perhe, mutta entä jos en olekaan tarpeeksi vahva kestämään tätä. Mun on tultava vahvemaksi, siedettävä toisen tunteita paremmin. En voi ottaa niitä itseeni. Mun on luotava enemmän jotain omaa, oma maailma, omine tärkeine asioineni. Silloin en olisi niin riippuvainen toisesta, kaikesta yhteisestä ja toisen tunteista, vaan enimmäkseen omistani. Haluan nyt paljon omaa omaa.

Suhteet Rakkaus