Kiihkeys kantaa mua

Mä oon kaiketi ihan sekaisin. Vauva. Vauva on ihana. Elämä on ihanaa. Ja silti mä pelkään. Pelkään paljon ja kaikkea. Jännitän kaikkea. Ajan loppumista. Minkä ajan? Meillä on kaikki aika. Pelkään erossa olemista ja silti haluan omaa tilaa, omaa elämää. Haluan omia ystäviä, oman rytmin, oman hiljaisuuden, oman tilan, kuulla omat ajatukseni ja silti pelkään olla erikseen. Pidän kiinni liikaa ja väärillä perusteilla. Pelkään väsymystä. Pelkään, että vauva saa allergian ja on vaikeaa. Pelkään tunteita. Pelkään ja jännitän. Otin Jennin vai miksi sitä nyt oon kutsunutkaan, tänne jouluksi ja jälkikäteen tajusin, että se oli mulle ihan liikaa ja nyt en kestä sitä yhtään taas. Se on joka paikassa koko ajan. Mun lasten kanssa. Mun perheen kanssa. Mun ystävien kanssa ja se on liikaa. Mä oon ite Joonan kanssa joka paikassa, kaikkialla. Jimin vanhemmilla, meidän yhteisillä ystävillä, kummilasten syntymäpäivillä, joka paikassa ja silti Jimi ei sais tuoda Jenniä mukanaan. Tai saa, mutta se sattuu. Haluan kaiken, haluan säilyttää Jimin, vaikka elän Joonan kanssa. Haluan mennä kummilapsen synttäreille yhdessä. En halua, että Jenni tulee mukaan. Vain minä ja Joona ja Jimi. Mä oon kaiketi sekaisin. Mä oon niin voimalla. Kaikkea niin paljon. Kiihkeän rakastunut, kiihkeän surullinen. Välillä pelkään miten meille käy, me ollaan niin voimalla molemmat. Joona on ilkeä mulle toisinaan, mä katon ja mua inhottaa, enkä tiedä silloin yhtään mitä haluan ja sitten taas rakastan niin kiihkeästi. Voi mua. Vaan kyllä, kyllä tämä kiihkeys itse elämää kohtaan kantaa ja nyt, just nyt mulla on hyvä fiilis, joo, joo, elämä!! Se voi olla juuri niinkuin haluan! Meillä on kaikki mahdollisuudet!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *