Minä suren menetettyä tulevaisuutta

Kaipaan menetettyä tulevaisuutta. Olin rakentanut sitä kauan. Kyseenalaistamatta. Varmasti. Se kuva, ne kuvat. Kuinka kaikki jatkuu jatkuu vaan. Ja sitten se katkeaa, katkeaa, päättyy ilman loppua. Olen hukassa ilman tulevaisuutta, vaikka kaikki on hyvin. Tarvitsen uuden tulevaisuuden. On uskallettava luoda se, nähdä se, uskoa siihen. En ole vielä uskaltanut nähdä sitä, sillä luottamus on sirpaleina. Mutta vähitellen uusi elämä, uusi tulevaisuus ottaa tilaa vanhalta.

Menneessä ei ole suremista. Enää. Kipukohtia on ja tulee olemaan, mutta enimmäkseen olen ne kohdat itkenyt silloin, kun ne oli siinä. Kerrannut ja kerrannut niitä moneen kertaan. Mennyt on enimmäkseen kaunis ja hyvä. Todella kaunis ja hyvä. Kun sitä katsoo, ihmettelee vain mihin se on hukkunut.

Jimi. Mä suren Jimin tulevaisuutta myös. Häneltä se puuttuu vielä enemmän.

Kuinka ihmiset erotessaan voivat jättää toisen läheisen ihmisen oman onnensa varaan? Minä kannan jatkuvaa huolta Jimistä. Onko hän onnellinen? Kuinka hän voisi olla? Kuika hän voisi antaa itselleen anteeksi? kuinka hän voisi uskoa rakkauteen jälleen?

On vaikea uskoa, että hänellä olisi parempi ilman minua. Eikä olekaan. Ja minulla hirveä tuska siitä, että en ole kaksi, minua ei ole kahta. Minulla ei ole kahta elämää jaettavaksi. Takaisinpäin emme pääse. Elämä on tässä nyt. Tulevaisuus ei ole vielä tapahtunut vaan se luodaan hetki hetkeltä ja minulla on kaikki mahdollisuudent tehdä siitä mitä haluan.

Haluan Jimin sisältyvän siihen uuteenkin tulevaisuuteen. Me olemme perhettä. Haluan olla paljon paljon yhdessä. En kaipaa romanttista rakkautta hänen kanssaan. kaipaan sitä, että hän on olemassa, vain olemassa minulle. Ja niin hänkin haluaa.