Paluu tuntemiseen

Turhaa ihannoida mennyttä. Olen tässä jostain syystä. En olisi koskaan voinut oppia näitä asioita, tiedostaa näitä asioita menneessä. Se mikä nyt tuntuu sille, että minulla on kamalan hankalaa, on hankalaa vain siksi, ettei sellaiseen kokemiseen ollut aikaisemmin mahdollisuutta. Minulla ei ollut tilaa olla heikko, surullinen, uupunut, lamaantunut, epätoivoinen. Minä pitelin toista ihmistä. Pitelimme toisiamme. En halunnut, että toiselle tulee paha mieli, että toinen lamaantuu ja jumittaa, sillä olisin vain itse joutunut hänet sieltä nostamaan. Eikä hän voinut antaa minun vajota, sillä hänellä ei ollut keinoja suhtautua, ottaa vastaan, auttaa. Pelkkä hämmennys, joka kääntyi helposti torjunnaksi, halveksunnaksi, välinpitämättömyydeksi, kylmyydeksi. Pinnan alla niin suuri myötätunto, että sitä ei uskalla kokea, kun se sattuu. Nyt olemme niin lähekkäin Joonan kanssa, niin auki, että vihdoin uskallan olla. Joona antaa minulle tilan ja hyväksynnän olla, tuntea, kokea kaikki tunteet, jotka on tarpeen kokea. Eikö silloin mene paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Miksi kaipaan tyyntä, jos se ei ole totta. Tämä on totta. Nämä tunteet ovat totta juuri nyt. Eikö se, että koen ne ole silloin kaikista eniten oikein. Onko niin, että ihminen romahtaa kriisin kautta jo lapsena opetellusta ylipärjäämisestä tuntemiseen ja koska ei ole aitoon tuntemiseen tottunut, se tuntuu niin vaikealle, vaikka on vain paluu tuntemiseen, aitouteen, rehellisyyteen. En voinut tuntea kaikkia tunteita, kun suojelin äitiä tunteiltani. En voinut tuntea kaikkia tunteita, kun suojelin Jimiä tunteiltani. Joonan kanssa mulla on sellainen varmuus, että hän kestää tunteeni, pystyy ottamaan ne vastaan. Joona hyväksyy tunteeni. Tervetuloa tunteet. En voi ollenkaan huonommin, vaan niin paljon paremmin kuin koskaan ennen. Minä tunnen, minä elän! Minä suren, minä Rakastan!!