Mä näen vaan kuinka mä pyörin tuulessa, kädet levällään, tuulee, joku niitty, kumpuileva maasto, korkealla, hiukset tuulessa. Se vapaus, se vapaus! Mä olen niin mielettömässä rauhassa, etten ole ollut pitkään pitkään pitkään aikaan. Musta tuntuu, että mä olen mä ja olen onnellinen. Olen onnellinen, vapaa, tasapainoinen, rauhallinen. Olen rakastunut. Olen hyväksyvä. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen. Juuri nyt. Juuri tässä. En tarvitse mitään. Olisin vaan. Tuijottelisin, jutustelisin hiljaa, pussailisin, rakastelisin hiljaa. Niinkuin tänä aamuna ihan hiljaa sisälläni hiljaa liikkuen tunnustellen rakastaen. Haltioituminen, kuten joskus ennen. Missä se on ollut. Minun on säilytettävä tämä rauha. Keittiönpöydän ääressä vastapäätä minua mies, jota rakastan. Kahvia ja leipää. Mikään ei ikinä ole maistunut paremmalta. Luen hiljaa Pentti Saarikosken päiväkirjoja, kirjeitä Mia Bernerille. Joona katselee minua ja sanoo, että mulla on kaunis ääni kun luen. Joona katselee minua ja sanoo, että mä olen kuuma. Ajatella kuinka kauniisti se puhuu minulle. Ulkona on syksy. Jaksan kävellä. Lasten äänet kovia. Kaikki äänet. Minun sisällä niin rauhallista. Soitan sanoja kuin pianoa. Surisee. Pyörin siellä tuulessa. Hei missä mä oon ollu. Nyt oon tässä taas. Anna minun säilyttää tämä.

Turhaa ihannoida mennyttä. Olen tässä jostain syystä. En olisi koskaan voinut oppia näitä asioita, tiedostaa näitä asioita menneessä. Se mikä nyt tuntuu sille, että minulla on kamalan hankalaa, on hankalaa vain siksi, ettei sellaiseen kokemiseen ollut aikaisemmin mahdollisuutta. Minulla ei ollut tilaa olla heikko, surullinen, uupunut, lamaantunut, epätoivoinen. Minä pitelin toista ihmistä. Pitelimme toisiamme. En halunnut, että toiselle tulee paha mieli, että toinen lamaantuu ja jumittaa, sillä olisin vain itse joutunut hänet sieltä nostamaan. Eikä hän voinut antaa minun vajota, sillä hänellä ei ollut keinoja suhtautua, ottaa vastaan, auttaa. Pelkkä hämmennys, joka kääntyi helposti torjunnaksi, halveksunnaksi, välinpitämättömyydeksi, kylmyydeksi. Pinnan alla niin suuri myötätunto, että sitä ei uskalla kokea, kun se sattuu. Nyt olemme niin lähekkäin Joonan kanssa, niin auki, että vihdoin uskallan olla. Joona antaa minulle tilan ja hyväksynnän olla, tuntea, kokea kaikki tunteet, jotka on tarpeen kokea. Eikö silloin mene paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Miksi kaipaan tyyntä, jos se ei ole totta. Tämä on totta. Nämä tunteet ovat totta juuri nyt. Eikö se, että koen ne ole silloin kaikista eniten oikein. Onko niin, että ihminen romahtaa kriisin kautta jo lapsena opetellusta ylipärjäämisestä tuntemiseen ja koska ei ole aitoon tuntemiseen tottunut, se tuntuu niin vaikealle, vaikka on vain paluu tuntemiseen, aitouteen, rehellisyyteen. En voinut tuntea kaikkia tunteita, kun suojelin äitiä tunteiltani. En voinut tuntea kaikkia tunteita, kun suojelin Jimiä tunteiltani. Joonan kanssa mulla on sellainen varmuus, että hän kestää tunteeni, pystyy ottamaan ne vastaan. Joona hyväksyy tunteeni. Tervetuloa tunteet. En voi ollenkaan huonommin, vaan niin paljon paremmin kuin koskaan ennen. Minä tunnen, minä elän! Minä suren, minä Rakastan!!