Kaipaan menetettyä tulevaisuutta. Olin rakentanut sitä kauan. Kyseenalaistamatta. Varmasti. Se kuva, ne kuvat. Kuinka kaikki jatkuu jatkuu vaan. Ja sitten se katkeaa, katkeaa, päättyy ilman loppua. Olen hukassa ilman tulevaisuutta, vaikka kaikki on hyvin. Tarvitsen uuden tulevaisuuden. On uskallettava luoda se, nähdä se, uskoa siihen. En ole vielä uskaltanut nähdä sitä, sillä luottamus on sirpaleina. Mutta vähitellen uusi elämä, uusi tulevaisuus ottaa tilaa vanhalta.

Menneessä ei ole suremista. Enää. Kipukohtia on ja tulee olemaan, mutta enimmäkseen olen ne kohdat itkenyt silloin, kun ne oli siinä. Kerrannut ja kerrannut niitä moneen kertaan. Mennyt on enimmäkseen kaunis ja hyvä. Todella kaunis ja hyvä. Kun sitä katsoo, ihmettelee vain mihin se on hukkunut.

Jimi. Mä suren Jimin tulevaisuutta myös. Häneltä se puuttuu vielä enemmän.

Kuinka ihmiset erotessaan voivat jättää toisen läheisen ihmisen oman onnensa varaan? Minä kannan jatkuvaa huolta Jimistä. Onko hän onnellinen? Kuinka hän voisi olla? Kuika hän voisi antaa itselleen anteeksi? kuinka hän voisi uskoa rakkauteen jälleen?

On vaikea uskoa, että hänellä olisi parempi ilman minua. Eikä olekaan. Ja minulla hirveä tuska siitä, että en ole kaksi, minua ei ole kahta. Minulla ei ole kahta elämää jaettavaksi. Takaisinpäin emme pääse. Elämä on tässä nyt. Tulevaisuus ei ole vielä tapahtunut vaan se luodaan hetki hetkeltä ja minulla on kaikki mahdollisuudent tehdä siitä mitä haluan.

Haluan Jimin sisältyvän siihen uuteenkin tulevaisuuteen. Me olemme perhettä. Haluan olla paljon paljon yhdessä. En kaipaa romanttista rakkautta hänen kanssaan. kaipaan sitä, että hän on olemassa, vain olemassa minulle. Ja niin hänkin haluaa.

Kun mä olin Jimin kanssa, mä en pelännyt mitään. Mä luotin kaiken säilyvän ikuisesti. Oli niin helppoa olla niin luottavainen toista, itseä ja maailmaa kohtaan. Mä ihmettelin, että mitä muut ihmiset itkee ja parkuu ja vaikeilee. Kaikki oli helppoa, ihmissuhde, rakkaus, seksi, raskaudet, synnytykset, yöimetykset, ihan kaikki. Me matkusteltiin pienten lasten kanssa ympäriinsä jollain pienillä rahoilla ja ihmiset, ne ihmetteli, että miten toi kaikki on mahdollista ja meille oli, kaikki mahdollista, kaikki helppoa. Semmoinen asenne itseen ja toiseen ja elämään, että kaikki sujuu, että mä oon onnellinen aina ja rakkaus säilyy.

Minne se meni? Ja minne sen mukana meni se luottamus?

Mä pelkään ihan kaikkea. Pelkään, että mies lakkaa rakastamasta. Pelkään, että se pettää ja satuttaa. Pelkään, etten ole hyvä äiti. Pelkään, etten jaksa. Väsyn, oon epätoivoinen. Itken, osaan itkeä. Se on kai hyvä. Ennen siihenkään ei ollut syytä. Mä pelkään, että mies ei jaksa mua. Tai että en jaksa itseäni. Tai että en osaa nauttia vauvasta. Että pilaan kaiken.

En kai enää niinkään ikävöi sitä vanhaa elämää. Ikävöin itseäni siinä elämässä, sitä millainen itse olin. Haluan olla se ihminen, enkä tietenkään voi, sillä nyt on nyt ja voisinko hyväksyä itseni tällaisena joka nyt olen?

Mä luotin. Luotin niin liikaa yhteen ihmiseen, olin sen yhden ihmisen varassa. Oli me ja muut. Kaikki muut meidän ulkopuolella. Jopa meidän omat lapset olivat meistä erikseen, me oltiin yksikkö. Nyt kohtaan sen, että minä olen vain minä. Mun mies on mun mies ja ihan oma erillinen itsensä. Se ei suojele mua kaikelta, se ei ole siinä joka hetki, se ei nosta mua joka kerta, kun kaadun. Nyt mun pitää itse tietää kuka olen, mitä tunnen, kestää tunteiden tunteminen, kestää erimieltä oleminen. Yksin, kestää yksinoleminen. En ole oppinut sitä aikaisemmin. Pumpulissa, olin pumpulissa. Suojeluksessa olin.

Mä vaadin Jimiltä liikaa. Että se yksi ihminen on mulle ihan kaikkea. Nyt näen Jimin haurauden, herkkyyden. Näen ja haluaisin pidellä, pidellä vaan.

Minä olen yksinkin kokonainen. Olisinpa.