Se oli semmoinen tavallinen perjantai-iltapäivä. Mua väsytti. Imetin kaikki yöt. Miehellä oli paljon projektia ja mua tympäännytti, halusin puhua. Olin ollut perustyytyväinen, perusonnellinen tai oikeestaan aika tosi onnellinen aina. Mutta nyt mua kyllästytti, halusin jotain muutosta, eloa, elämää itselleni. Mutta se höpiseekin vaan jostain tytöstä, sen nimi oli Jenni. Mä heitän jotain sen ihastumisesta siihen Jenniin ja se myöntää. Kysyn mitä se tarkoittaa. Se sanoo, ettei tiedä. Mä tiedän, että tämä on jotain enemmän, jotain muuttavaa, pelottavaa, merkityksellistä. Pysähdys! Mitä nyt. Itkeskelenkin. Mä olin luottanut ikuisuuteen, kyseenalaistamattomaan ikuisuuteen kuin uskontoon. Siinä me räpistellään. Mies yrittää, yrittää olla siinä, yrittää valita olla siinä. Sanoo, että ystävyys riittää sen toisen kanssa. Mutta epävarmuus on jo minussa, meissä. Mikään ei enää koskaan ole samaa. Me ollaan siinä epävarmassa, vastauksia vailla pitkään, pitkään. Liian pitkään ja mä hajoon siihen, etten tiedä suuntaa. Ettei ole päätöksiä. Yritän hyväksyä, olla kärsivällinen, odottaa. Mutta en ole. Olen vaativa. Tahdon vastauksia, lupauksia, huomiota, rakkautta. Se Jenni hengaa siinä laitamilla. Niillä on suhde, mä sallin sen. Aattelen, että siitä lähtis jännitys ja kaipuu, jos sen sais. Sitten ne ei taas ole tekemisissä, mies suree ja ikävöi. Yrittää olla niinkuin kaikki ois hyvin. Ei oo. Mä itken, heittelen tavaroita, olen ihan eri kuin ikinä ennen. Liian pitkään. Jonain toisena vuonna lähden, lähden, sillä vastauksia ei vieläkään ole. Mä heittäydyn maaniseen selviytymiseen. Kaikki on innostavaa, tanssin vaan. Rakkaus, seksi, oma elämä, kaikki on mahdollista. Siitä on aikaa. Kipu on. Se on. Vaikka elämä nyt on rikas. Rakkaus. Uusi rakkaus. Silti kipu on jäljellä jossain. Eihän se nainen mikään syy ollut. Seuraus se oli. Mistä? Missä ne syyt? Mikä on tämä tarina? Minun pitää löytää se tarina. Vapaus. Minun pitää löytää vapaus.