Kävin maakuntamatkalla ja poikkesin kuvanveistäjä Emil Wikströmin kodissa Visavuoressa. Emil oli valinnut ihastuttavan, ja erittäin trendikkään, paikan jonne rakentaa majansa – niemenkärkeä ympäröi henkeäsalpaavan kansallisromanttinen järvimaisema. Herran talo oli myös 1800-lopun muodin mukainen (Karjala vaikutteet – check, kuvia Elias Lönnrotista runonkeruumatkalla – check) ja tontilta löytyi jopa muinaisjäännöksiä rautakaudelta. Itse asiassa Wikström oli edelläkävijä, sillä hän oli ensimmäinen, joka keksi perustaa ateljeen erämaahan. Perässä tulivat Gallen-Kallela ja kumppanit.

Tihkuisena päivänä ruskean eri sävyt kiinnostivat pukeutumisessa. Vaikka ilma tuoksui kukkasilta ja keskikesältä sateen jälkeen, tunsin, että ahdistus kesän loppumisesta on salakavalasti hiipinyt mieleeni. Aika kiitää hurjaa vauhtia kohti elokuuta, tuota kuukausista melankoolisinta. Suren jo etukäteen pimeneviä iltoja, jotka enteilevät syksyä.

Tulevasta murehtiminen ei ikinä kannata. Kun ne pimenevät illat saapuvat olen jo yleensä valmis syksyyn, eivätkä ne tunnu enää uhkavilta, pikemminkin ne tuovat lupauksen tulevasta ja muutoksesta. Tarvitsen enemmän Carpe diem –asennetta elämääni.

Visavuoren visiitilläni pukeuduin Samujin neuleeseen, Whyredin housuihin, espadrilleihin ja Palmgrenin laukkuun.