….Katharine Hepburnille siskoineen. Katharinen ansiosta housujen käytöstä tuli muotia. Siis naisten keskuudessa. Vaikka esimerkiksi Chanel ja Garbo olivat kulkeneet pöksyissä jo ennen Kathia, Hepburn saattoi housujen käytön ilosanomaa suuremmalle yleisölle. Jos saan joululahjaksi ruudullisen flanellipyjaman aion käyttää housuja julkisesti, vasemmalla olevan ladyn tyyliin.
…..nuorelle Angelina Jolielle. Angie goes hot art school student á la 2013. Näytti ensinäkemältä Weekdayn mainokselta.
…Isabel Marantille. Suunnittelen näyttäväni häneltä parin vuosikymmenen kuluttua. Ja kyllä, minäkin riennän jonottamaan H&M:n ulkopuolelle heti kun olen postannut tämän. Kun Marant kutsuu en pysty vastustamaan.
Ja lopuksi…
…Einstein, senkin fashionista! Varhainen prototyyppi Célinen karvasandaaleista, vain noin 70 vuotta ennen aikaansa. Jos Einsteinin tohveleille naurettiin aikanaan toivon, että hän haudan takaa on seurannut Pariisin muotiviikkoja ja tyytyväisenä myhäilly ”Who’s laughing now?”.
Jennie Livingstonin ohjaama Paris is burning (1990) saattaa olla paras näkemäni dokumenttielokuva ikinä. Elokuva kertoo New Yorkin ballroom-skenestä 1980-luvun lopulla, jossa valkoisen heteronormatiivisen yhteiskunnan outcastit, eli pääasiallisesti mustat, latinot, homot ja transsukupuoliset, kilpailivat balleissa siitä, kuka esittää tietyn roolin vakuuttavimmin tai ekstravaganteimmin. Balleissa oli useita eri kategorioita, kuten High Fashion Parisian, jossa esiinnyttiin malleina catwalkilla, Schoolboy/ Schoolgirl Realness, jossa imitoitiin preppyjä Ivy League koululaisia ja Executive Realness -kategoria, jossa kilpailijat esittivät menestyneitä pukumiehiä. Kaikki tapahtui tietty mahtavien outfitien, meikkien ja killer moves:ien säestämänä (voguing-tanssi sai alkunsa juuri balleissa).
”A ball, to us, is as close to reality as we’re gonna get to all of that fame and fortune and stardom and spotlights”, kommentoi eräs osallistuja. ”Those balls are just more like our fantasy of being a superstar, like the Oscars or whatever, or being on a runway as a model”, toteaa toinen. Ulkopuolelle potkitut loivat itselleen oman areenan, jossa he hetken pystyivät elämään sitä unelmaa, joka oli heidän saavuttamattomissaan heidän ihonvärinsä ja/tai seksuaalisen suuntautumisensa takia. Usein unelmana oli elää elämää, joka oli mahdollista vain ”normaaleille”, rikkaille, valkoisille henkilöille.
Dokumentissa tulee hyvin esiin vaatteiden merkitys identiteetille. Drag queen Dorian Corey kommentoi Executive Realness -kategoriaa näin: ”In real life you can’t get a job as an executive unless you have the educational background and the opportunity. [–] Black people have a hard time getting anywhere and those that do are usually straight. In a ballroom you can be anything you want. You´re not really an executive, but you´re looking like an executive, and therefore you´re showing the straight world that I can be an executive. If I had the opportunity I could be one.” Vaatteissa on valtaa, voit pukeutua juuri siksi tyypiksi, joka haluat olla, oli taustasi mikä tahansa. Kisoissa on myös kategoria, jossa yritetään näyttää mahdollisimman heteroseksuaalisilta, jotta kaduilla ei tulisi turpaan; vaatteet ja maneerit toimivat suojautumismekanisminakin.
