Tyylistä

”Personal style has always been more defining and seductive for me than seasonal fleeting fashion dictates. Everything starts from an attitude, an allure, a confident, strong sense of self. It is less what you wear than how you wear it that constitutes style.””There is this weird, girly part of me that loves long gowns, but I think it is how you wear them that counts, you have to wear them with some irreverence. Then this other part of me loves menswear, because it is more about style rather than fashion, it is more timeless. I suppose it is the attitude with which you wear clothes that matters most to me.”

Stylisti Melanie Ward puhui tyylistä System Magazinen numerossa 1/2013 ja olen hänen kanssaan samoilla linjoilla. Wardin ajatuksia lukiessani tuntui siltä kuin olisin käynyt tyyli-psykologin vastaanotolla ja useiden a-haa elämysten jälkeen kirkkaammin ymmärtänyt, miksi pukeudun tietyllä tavalla.

Omassa tyylissäni tunnen Wardin lailla vetoa maskuliinisiin elementteihin, mutta myös romanttiset ja ultra-naiselliset asiat kiinnostavat. Tyttömäisesti pukeudun harvoin, ja keittiöpsykologisesti teorisoiden luulen tämän johtuvan siitä, että yritän alitajuisesti viestiä pukeutumisellani, että minut tulisi ottaa vakavasti. 

Ward uskoo maskuliinisten vaatteiden vetovoiman perustuvan niiden ajattomuuteen ja yksinkertaisuuteen – kyse on enemmänkin tyylistä kuin uusimman muodin seuraamisesta. Miestenvaatteet irtautuivat muodin nopeista sykleistä 1800-luvulla kun miesten pukeutuminen rationalisoitui, eikä yliampuva ekstravaganttius ollut miehille enää sallittua (tämä harmillinen jäänne 1800-luvulta rajoittaa edelleen miesten pukeutumista). Samalla muoti leimattiin naisille sopivaksi pinnalliseksi ajanvietteeksi. Tämä jaottelu seuraa yhä miesten ja naisten pukeutumista – pelkistetty puku nähdään asiallisena kun taas tyttömäistä ja söpöilevää vaatetusta ei oteta vakavasti. Tätä vastaan voisi kapinoida pukeutumalla pinkkiin ja röyhelöihin tärkeisiin työtapaamisiin, mutta taidan kuitenkin pitää kapinoinnin ja vaatetukseni erillään. 

Pukuun pukeutuneessa naisessa on myös mielestäni jotain erittäin seksikästä, se on juhlapukeutumisessa kotelomekkoa odottamattomampaa. Ja omassa päässäni näytän aina mustiin herrainhousuihin ja kauluspaitaan pukeutuneena Helmut Newtonin ikonisen Le Smoking -kuvan ladyltä (ikuinen esikuvani!). Ja onhan maskuliininen tyyli jo naisgarderoobissakin klassikko – Coco Chanel ammensi 20-luvulla vaikutteita miesten pukeutumisesta ja tuli luonneeksi ajattoman elegantin tyylin. Eli tässä mielessä tyylini on erittäin konservatiivinen ja varman päälle laskettu – jos se on toiminut jo melkein 100-vuotta, niin aika varmasti  se toimii edelleenkin. Mitä enemmän analysoin tyyliäni, sitä paremmin huomaan, että olen oikea pukeutumisen vellihousu!

Ward korostaa oman tyylin merkitystä, joka saattaa kuulostaa kliseeltä – kuka persoonallisen tyylin ylistämisen sijan puhuisi massatuotettujen trendien puolesta? (Paitsi joku normcoren puolestapuhuja, jos sellaisia vielä löytyy, sillä onhan ilmiö jo aivan passé ja jokainen itseään kunnioittava hipsteri on jo siirtynyt seuraavaan hashtagiin). Oman tyylin löytäminen helpottaa kuitenkin pukeutumista aivan huimasti. Kun tietää, mistä se oma tyyli koostuu osaa uusien trendien joukosta erotella ne harvat jyväset, jotka haluaa ottaa käyttöön. Omalta tuntuvat vaatteet myös luultavasti kiinnostavat kauemmin kuin übertrendikkäät it-vaatteet = rahaa & ympäristö säästyy. 

Vierastan kaiken maailman tyylikonsultteja, jotka asettavat sääntöjä pukeutumiselle. Mielestäni kaikilla tulee olla vapaus pukeutua juuri niin kuin he itse haluavat, oli se pukeutumistyyli sitten jonkun mielestä äärettömän mauton. Ja jos haluaa heittäytyä uusimpien trendien vietäväksi sekin on mielestäni hienoa, kunhan vaatteista ei tule kertakäyttötavaraa. 

Ainoa tyyli, jota oikeasti inhoan, on varakkuuden mainostaminen vaatteiden kautta – että ostaa jonkun vaatekappaleen tai asusteen ainoastaan näyttääkseen, että lompakko on tarpeaksi pullea kyseisen tuotteen hankkimiseen. Silloin sisäinen tyylikonsulttini nostaa päätään ja karjuu ”Ei näin”!

Kuvassa olen pukeutunut Marlon Brando -lookkiini, eli second hand Leviksiin, H&M:n miestenosaston t-paitaan ja Leen nahkatakkiin. Feminiinisen mausteripauksen asuun tarjoavat Zaran leopardiloaferit. 

Newtonin kuvan poimin täältä.