Syksyn alku

Tätä kirjoittaessa on kulunut viikko siitä, kun kämppis haki tavaransa pois ja näimme – viimeisen kerran. Yllättävän rauhallisesti kaikki sujui, vaikka tämän jälkeen tulikin taas täydellinen romahdus tunnepuolella. Rakkauden menettäminen vain on niin kova paikka. Kyllähän minä tiedän, että kämppis siirtyi nyt jonkun muun elätettäväksi, en minä tyhmä ole. Vaikka en yleensä stalkkaa, niin kyllähän se auto, jolla kamoja tuli hakemaan, kertoi minulle enemmän kuin kämppis edes luuli.

Totta kai tunnen oloni hyväksikäytetyksi, torjutuksi, hylätyksi ja kaikkea muuta negatiivista. Se tunteilla elävä egoisti minussa halusi elämän kämppiksen kanssa, vaikka se olikin koko ajan hyvin tuskallista. Se järkipuoli minussa sanoo, että toisaalta tämä on nyt paras ratkaisu, etenkin kun kaikki muutkin olivat sitä mieltä, että kyseinen tyyppi vain vahingoittaa minua. Niin hän tekikin, mutta minä rakastin, täydellä sydämellä.

Laskin juuri, että kaiken stressin keskellä en syönyt juuri mitään liki kolmeen viikkoon. Elin kahvilla, vedellä, mehulla ja ananaspaloilla. Eilen sain kamppailla, että edes ananas pysyi sisällä. Ja illalla päätin syödä palan kebebrullaa ja taistella, että sekin pysyy sisällä. Onnistuin. Tällä hetkellä painan saman verran kuin olen painanut teinivuosista lähtien. Painoa on tippunut kevään ja kesän aikana siis 10 kiloa, ihan silkasta stressistä. Olen aina ollut stressioksentaja. En minä vielä ole laiha eikä tästä tarvitse olla huolissaan, olen ihannepainoni mukaan sopiva ja siellä rajojen painavammassa päässä edelleen. Vielä olisi varaa pudottaa 4-5 kiloa, jonka voisi vielä yrittää pitää tavoitteena. Jos saisin sillä korjattua vielä vääristynyttä minäkuvaani ja nostettua hyvin alhaista itsetuntoani.

Pääosin omassa päässä pyörii kysymyksiä hirvittävä liuta. Kämppis itsekin kuvaili alkukeväällä omaa ajatusmaailmaansa erittäin osuvasti: on kuin olisi miljoona langanpätkää kietoutuneena toisiinsa ja mistään ei oikein saa kiinni. Jos yhdestä vetää, niin se joko katkeaa yllättäen tai solmiutuu pahemmin toiseen. Oma ajatusmaailma on nyt täysin samanlainen. Unohdan asioita, en pysty keskittymään, en syömään enkä nukkumaan, kun tietyt asiat pyörivät mielessä koko ajan. Pääosassa itku, itsesääli ja oma pelko: yksinäisyys.

Olin juuri ehtinyt sopimaan lapseni isän kanssa pienen tappelun jälkeen, että poika viettäisi isällään joka toisen viikon. Näillä viikoilla voisin tehdä paljon yövuoroja eikä minun tarvitsisi stressata pojan herättämisestä kouluun. Olin juuri ehtinyt viemään pojan jo isälleen, kun koko tunnevyöry iski. Sain luultavasti jonkinmoisen paniikkikohtauksenkin. Oli pakko soittaa pojalle, että voisiko sittenkin tulla kotiin ja tulihan hän. Ihana lapseni. Olo on ollut sen jälkeen hieman helpompi, kun joku on tuossa läsnä. Makoillaan yhdessä sängyllä ja koomataan elokuvia tai sarjoja, kuunnellaan musiikkia. Hän tyytyy syömään pakastepizzaa ja nuudeleita, koska en vain nyt jaksa tehdä kunnon ruokaa – yhdelle. Tuntuuhan se hirvittävälle ja väärälle laittaa teini-ikäinen poika vastaamaan äitinsä henkisestä hyvnvoinnista, mutta on siitä ollut myös niin uskomaton apu ja tuki, kun minulla ei muita ole.

Tuleva syksy ja pimeys suorastaan pelottaa, koska kärsin helposti kaamosmasennuksesta. Nyt siihen on vielä niin loistavat syyt sairastua. Ja kaikkien masennustestien mukaan olen jo masentunut, en vielä kuitenkaan erittäin vaikeasti, koska en omaa taipumusta itsemurhaan. Mutta en kielläkään sitä, että haluaisin päästä tästä tuskasta vaikka sitten kuolemalla. Poikani on ainoa, joka minua kaipaisi. Minä vain en kykene itseäni tappamaan, mutta Jumalalta olen kyllå rukoillut, että päättäisi jo tämän tuskan vaikka ottamalla minut pois. En minä tätä ole ansainnut.

Yksi asia kuitenkin yllätti. Poika kun tuli kotiin, hän oli jättänyt exälleni lapun, jossa kertoi lähteneensä kotiin, koska minä tarvitsin. Exä soitti ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Tosin olin juuri silloin työtehtävissä, enkä voinut puhua. Asia jäi siihen. Taisin vain sanoa, että ei oikeastaan ole, mutta just nyt en pysty asiaa avaamaan, kun sattuu ja olen töissä. Tästä vain tuli yksi langanpätkä sinne ajatusten joukkoon, joka sotkee kaikkea, kun ei oikein tiedä mitä tällaisesta pitäisi ajatella. Huolissaan? Velvollisuudesta? Totutusta tavasta?

Tässä on joutunut myös ajattelemaan muutaman kerran palaisinko exän luo, jos se olisi mahdollista. Asia kun ei ole yksinkertainen. Totta kai rakastat tietyllä tapaa ihmistä, jonka kanssa olet elänyt yli 20 vuotta. Ja olihan se toisinaan taloudellisesti vakaata elämää. Oli aina joku tekemässä sellaisia töitä, mitä vihaan, kuten puiden kantoa. Oli talot, mökit ja autot. Mutta ei se henkisesti onnelliseksi tehnyt. Nukuimme jo vuosia erillämme. Aina firma meni kaikessa edelle. Piti sopeutua tylsään elämään, missä ei käyty missään koskaan, ketään ei oikeastaan saanut tulla kyläänkään ja jokainen vapaa-aika meni kaljatölkkien kanssa. Ei minulla, mutta exällä. Minähän lopetin lähes täysin juomisen jo yli 15 vuotta aiemmin, ihan siksi, että toinen otti minunkin edestä.

Huomaan tällä hetkellä kärsiväni äärettömän suuresta yksinäisyyden pelosta. Minähän olen aina ollut hieman introvertti, mutta silti tällainen yksinäisyys on tappavan musertavaa. Kun on ihmisiä ympärillä, minulle ei jää aikaa ajatella, ei etenkään niitä huonoja ajatuksia. Ja tällä hetkellä olen pahasti sosiaalisesti rajoittunut. Ensinnäkin asun hieman kaukana kaikesta. Jos lähden jonnekin, sen pitää tapahtua omalla autolla. Taksiin minulla ei ole varaa ja kaupunkiin on liian pitkä matka. Toiseksi vuorotyö on myös hyvin tehokas eristäjä sosiaalisesti. Satunnaiset vuorot menee aina ristiin muiden kanssa. Ja yksinhuoltajastatus on se viimeinen niitti. Ihan ketä tahansa ei voi edes tänne pyytää, koska minulla on poika.

Ja nämä ”harrastamani” nettideitit… Niistä oikeasti saisi vitsikirjan aikaiseksi. Mutta minähän teen sitä täysin yksinäisyyden pelossa. En oikeasti edes kykene tällä hetkellä ajattelemaan elämänkumppania, sen verran rikkinäinen ihminen olen tunnemaailmassani juuri nyt. Haen enemmänkin kavereita, jotka pelastaisivat minut tästä yksinäisyyden pimeydestä. Sellaisen yhden olen löytänyt, mutta hänenkin kanssaan meillä on aikatauluvaikeuksia. Toinen sellainen, josta olisi voinut tulla hyvä kaveri, makaa tällä hetkellä sairaalassa saatuaan kallonmurtuman…

Siskoni ehdotti, että lopettaisin nuo nettideittailut ja keskittyisin nyt vain omaan elämääni. Ymmärrän pointin, mutta silti pelkään enemmän yksinäisyyttä, jolloin minulle jää enemmän aikaa niihin huonoihin ajatuksiin. Pitäisin mielummin itseni kiireisenä ja hyvässä seurassa, kuin olemalla yksin. Ja kiireisenäolo ei tarkoita pelkkää työntekoa, kuten se nyt juuri tuntuu olevan. Haluaisin viikonloppuisin tehdä jotain mukavaa, olla sosiaalinen, kuin tuijottaa kotona seiniä yksin. Sisko ehdotti myös terapiaa ja lääkitystä. Pakko myöntää, että olen hieman lääkevastainen. En halua keinotekoisesti päätäni sekaisin, vaan haluan ratkoa ongelman itse. Lisäksi kun se puhuminen vieraalle henkilölle on aina ollut minulle äärettömän vaikeaa, tuntuu ettei osaa jäsennellä lauseitaan, aivan samoin kuin sen langanpätkien kanssa. Voikohan terapeutille kirjoittaa? Tämä on aina ollut minulle sitä omaa terapiaa ja saanut paremmin ajatuksiani ulos.

Kirjoittamisesta tuli mieleen, kirjoitin kämppikselle oman kirjeen. Omista tunteistani. Tuskin sitä lukee, ei ainakaan vielä hetkeen jos koskaan. Sydäntä särkevää tekstiä, mutta täydestä rakkaudesta. Kuinka lietsottiin toisemme masentuneiksi ja kuinka minä pelkäsin. Tulen ikuisesti rakastamaan kämppistä, yhtenä osana elämääni. Ja tästä tulee myös tatuointi pian itselleni. Ehkä jo ensi viikon aikana, toivottavasti. aiemmallakin tatuoinnillani on elämäntarina kerrottavana, liittyy omiin teinivuosiini ja sen aikaiseen kaveriporukkaan. Tästä tulee taas muisto siitä miten moni ihminen on rikkonut sydämeni. Lisäksi kun tietyt musiikkibiisit todellakin liittyvät aina johonkin ihmiseen, niin kämppikseen ja minuun liittyy erittäin vahvasti seuraava:

”Varteen tien seisakkeen muistoksi tulevaisuuteen
Veitsellä kaiverran seiniin menneen maailman
Kirjaimet sun ja mun kahden ei toivotun…”

Minä olin eräänlainen seisake kämppiksen elämäntien varrella ja navastani on juotu tequilaa. Ihoni siis olkoon se seinä. Tosin tulee siihen samalla myös exän nimikirjain ja ensimmäisen poikaystäväni, koska hekin ovat sydämeni särkeneet ja vaikuttaneet minäkuvaani hyvin voimakkaasti. Todellakin toivon, että tämä tatuointi tulee toteutumaan tässä lähiaikoina, eräänlaista terapiaa kai itselleni tämäkin.

En varmaankaan koskaan saa vastausta kysymykseeni miksi näin tapahtui ja miksi en kelvannut, mikä vika minussa on ja mitä olisin voinut tehdä toisin… Nämä ovat pitkälti niitä samoja, joita kysyin jo silloin, kun exän kanssa ensimmäisiä kertoja erottiin. Ja nyt niihin vain haluaisin vastauksen kämppikseltä… Tai en edes tiedä haluaisinko, mutta ne päässä pyörii. Mutta sen tiedän, että tämä pirun empaattisuus ja auttamisenhaluni saa minut aina pulaan. Vaikka nyt kuinka lupaisin itselleni etten enää koskaan koita parantaa itsemurha-altista henkilöä, olen vrma siitä, että sorrun sen tarpeen tullessa tekemään uudelleen. Ja ottaisin kämppiksen takaisin elämääni milloin vain… edes kämppiksenäkin, jos hän ei halua minua kumppanikseen.

Kommentit (1)
  1. Anumaaria78
    27.8.2016, 20:26

    Satuttava kirjoitus. Ymmärrän sinua enemmän kuin itsekään ajattelin ymmärtäväni (elämäntilanteemme ovat hyvin erilaiset). Tuskan kuitenkin tunnistan, liiankin hyvin.

    Jaksetaan eteenpäin. Ehkä se on sen arvoista. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *