Kun ei vaan syty

Koska joku osa aivoistani haluaa uuden parisuhteen, vaikka olenkin vielä keskellä yhtä kriisiä, päätin alkaa katsomaan nettideittailuja. Nopeasti yli toistakymmentä viestiä ja treffipyyntöjä. Päätin rohkeasti tavata muutaman mahdollisen ehdokkaan. Ensimmäinen ei koskaan ilmestynyt sovitulle kohtaamispaikalle sovittuun aikaan. Sanoi nukkuneensa pommiin, keskellä päivää. Joten päätin unohtaa kyseisen tyypin.

Toinen tuli ja juteltiin todella paljon, tosin ne jutut meni yhteiseen harrastukseen täysin. Ei siinä juuri toista oppinut tuntemaan. Mutta eipä pahaa sanottavaa vielä siinä vaiheessa kaverista tullut. Jatkoimme viestittelyä ja jopa muutama pitkä puhelukin tuli tehtyä ja nekin meni taas siihen yhteiseen harrastuksen puhumiseen. Koska itselle sattui pidempi viikonloppuvapaa, ajattelin sitten ihan extempore lähteä katsomaan tätä kaveria uudestaan, koska halusin tietää hänestä ehkä vielä enemmän. Tämä oli hänelle ok ja sain kutsun hänen kotiinsa.

Vastassani oli humalainen ihminen, hyvä kun pysyi pystyssä. Siinä vaiheessa itselläni hieman nousi karvat pystyyn, koska olinhan juuri eronnut alkoholiongelmaisesta. Päätin kuitenkin pummata edes ne kahvit, koska ajomatkaa oli itsellä takana kuitenkin. Ja samalla tiedossa oli, että ajomatkaa olisi vielä yön tunteina edessäkin, sen verran ei kolahtanut yhtään mihinkään.

Siinä jutelessamme ja alkoholin rohkaisemana sitten tunnusti ihastuneensa kovin ensitapaamisessa ja ottaneensa nyt rohkaisuryyppyjä minua odotellessa. Itse taas en ole vielä kohdannut sellaista henkilöä, johon olisin nopeasti ihastunut, ellei nykyistä kämppistäni lasketa tähän sarjaan (mutta se taas on edelleen ihan toinen juttu se ja hänetkin olin nähnyt aiemmin muutaman kerran). Eikä kyllä nytkään syttynyt mitkään tunteet. Aluksi kovin herrasmiesmäisesti kysi lupaa suudella ja mikäs siinä, mutta eipä sekään kolauttanut mitään minussa. Yhtä kohteliaasti jossain vaiheessa kysyi siirtyisinkö makuuhuoneeseen hänen kanssaan ja yhtä kohteliaasti kieltäydyin, vedoten myös kuukautiskiertooni ja siihen, että minulle seksi kuuluu parisuhteeseen, ei tällaisiin tapaamisiin. Josta kaveri saikin sitten seuraavan aiheen ja minä koitan keksiä kohteliaita tekosyitä kotimatkalle.

Juttu kääntyi vielä pelottavammaksi itselleni, kun kaveri alkoi kertomaan jo suunnitelleensa yhteistä tulevaisuutta. Hänellä kun on ollut myynnissä isompi auto, mutta nyt ei taida sitä myydäkään, koska se olisi sopiva ”meille” ja yhteiselle harrastuksellemme. Siinä vaiheessa omissa aivoissani syntyi heti lause: ”Run Forrest, Run!”. Istuin lattialla leikkimässä hänen koiransa kanssa ja hieman yllättäen kaveri pääsi painamaan minut maahan käyden hieman iholle vasten tahtoani. Kiitän kyllä sekä kaverin koiraa, joka puuttui tilanteeseen häiriten, sekä omia vanhoja itsepuolustustaitoja (joita näemmä pitäisi taas alkaa treenaamaan), pääsin alta pois.

Koska olen saanut kuitenkin tapakasvatuksen, hyvin kohteliaasti itsekin ilmoitin, että lähden nyt kotimatkalle. Onneksi pääsin poistumaan tilanteesta ehjänä. Pahempaakin olisi voinut sattua. Jo kotimatkalla kaveri laittaa puhelimeeni viestiä, joita en ajaessani lue. Seuraavana päivänä taas muutama viesti ja illalla kysyy onko loukannut minua jotenkin, kun en vastaa. Kohteliaasti kiitän kahvista ja seurasta, kun en saa sanottua totuutta. Tänäänkin on tullut taas viesti. En ole vielä avannut sitä.

Pahinta on, että kaveri tietää juhannussuunnitelmistani ja on tulossa jopa samaan paikkaan, osittain varmaan minun takiani, vaikka en todellakaan ole sitä pyytänyt. Hän tietää minun jäävän myös lomalle ja siihenkin oli kovasti suunnitellut jo yhteistä tekemistä. Ihan kiva, mutta ei minulle. Minussa on jokin vika. Varmasti kaverina olisi ihan ok tyyppi ja hyvä mies jollekin, mutta ei minulle. Ei vaan kolahtanut millään tasolla. Kerrankin sekä järkeni että tunteeni ovat asiasta samaa mieltä. Vielä kun saisi suunsakin toimimaan ja sanomaan tämän ääneen kyseiselle henkilölle. Ja että haluan erään toisen, jota en saa…