Liian vanha vai liian nirso

Tämän viikon iltapäivälehdissä on ollut juttua kuinka keski-ikäset ovat luopuneet jo toivosta uuden partnerin etsinnässä ja kuinka viimeistään kolmekymmisenä se oma kulta pitäisi olla, jonka kanssa sitten sinnitellään niin myötä- kuin vastoinkäymisissä loppuun asti, koska näin vain on nyt tapana. Ja jos haaveilee näin eronneena normaaleista, uusista treffeistä järkevän ja miellyttävän kanssa, vastaan tulee vain tyyppejä, joihin ei kyllä tee edes mieli tutustua lähemmin. Kuten nämä naimisissa olevat, salaista suhdetta etsivät.

Itsellenikin sellainen tässä tuli muutama päivä sitten vastaan. Kysyttiin oikein hintaa paljonko kustantaisi viikonloppu kanssani. Eipä kiinnostanut, vaikka rahapulassa näin kuun vaihteessa olenkin. Siihen ei oma moraali anna periksi. En kuitenkaan tuomitse henkilöitä jotka sitä tekevät. Itselleni vain seksi merkitsee muutakin kuin ruumillista suoritusta rahan vuoksi tai omien tarpeiden tyydyttämistä.

Sitä alkaa toisinaan vähän jossittelemaan, vaikka aivoni kertovat oman eroni olleen ainoa oikea ratkaisu. Kuitenkin vanhenimme yhdessä enkä voi sinänsä exääni moittia, hyvä mies hän on sisimmissään, mutta ei vain minulle sittenkään se oikea. Pitkään kärsin jo suhteen aikana miettien onko tässä mitään järkeä, kun tunnuin häviävän arvoasteikossa niin oluelle kuin työllekin. Eikä pelkästään se, että minä, vaan myös yhteinen lapsemme. Koko lapsen olemassaolon ajan tuntui, että olen samalla sekä äiti että isä. Nyt eron jälkeenkin tämän 7 kuukauden aikana lapsi on ollut isällään yhteensä ehkä 7 päivän ajan. Ja puhumme siis jo teini-ikäisestä lapsesta, emme edes pienestä lapsesta. Ja yleensä aloite tapaamiseen on lähtenyt minusta ja omista hankalista työvuoroistani, kertaakaan ei miehen puolelta. Kerran on lapsi tainnut itse sanoa, että menee isälleen, koska isä oli luvannut taas ostaa jotain kivaa, tällä kertaa kaiketi uudet kaiuttimet tietokoneeseen. Ei sillä, näkeväthän he toisensa liki joka viikonloppu, kun exä kuskaa poikaa kauppaan ostamaan muovikassillisen herkkuja. Mutta siinä on se yhteinen olo ja tekeminen. Että saa sitä rahalla rakkautta näinkin.

Oikeastaan aloin pohtimaan tuota alkoholismia ja tavallaan pystyn sen nyt myöntämään, että olihan sitä koko suhteen ajan, mutta se vain kasvoi hiljalleen, liki huomaamatta. Aluksi se oli se yksi pullo joka päivä sillä tekosyyllä, että raskas työ vaatii rentoutusta. Hiljalleen se määrä vain kasvoi, nyt viimeisinä vuosina sixpack taisi enemmänkin arkisin olla vakio, viikonloppuisin sitten enemmän. Itse kun on aina enemmän ollut sellainen, että joskus kunnolla kuin tissuttelija, tuo jatkuva juominen alkoi vain tympimään. Lopetin itse hiljalleen juomista, koska yleensä silloin saatiin vain pahemmin riitoja aikaiseksi, jos molemmat otti. Opin kärsimään hiljaa, omissa oloissani, omassa maailmassani, oman pääni sisällä.

Olin itse juomatta useita vuosia raskauden alkaessa ja sen jälkeenkin. Itse asiassa yli 14 vuotta. Otin minä joskus puolikkaan siiderin saunan jälkeen mökin terassilla istuen kerran viiteen vuoteen tai jossain hyvässä seurassa sitten sen muutaman tölkin seuran vuoksi. Opettelin pitämään hauskaa ilman viinaa ja sain selitellä ihmisille etten ole absolutisti, mutta ei vain maistu. Opettelin ottamaan kiertopullosta valekulauksen, että aina ei tarvitsisi selittää juomattomuutta. Viimeisinä vuosina omaa juomattomuuttani selitin sillä, että olin liikkeellä autolla ja käsky oli mennä yöksi kotiin…

Alkoholimäärän kasvaessa exäni kun alkoi saamaan tietynlaisia narsistisia piirteitä, johon kuului myös eräänlainen mustasukkaisuus. Ja koska en useinkaan halunnut asiasta tapella, oli helpompi ajaa kotiin satoja kilometrejä yömyöhäisellä ja kiltisti kiittää, että sain edes muutamaksi tunniksi lähteä pois kotoa. Miespuolisia kavereita minun piti välttää tai osata ainakin perustella hyvin heidän olemassaolonsa, vaikka he olivatkin saman harrastepiirin ihmisiä. Mutta se tällä erää tästä, availen ehkä aihetta vielä uudelleen myöhemmin, kun saan päässäni taas asiat järjestykseen ja näitä itselle tuskallisia asioita pystyy taas käsittelemään – pala palalta.

Mitä vielä tulee alkoholismiin, niin on se tosiasia, että sehän kielletään mahdollisimman pitkään. Sehän ei ole ongelma ja juomisen pystyy lopettamaan koska vain, vaikka huomenna, mutta tänään avataan kuitenkin vielä yksi. Jollain lailla sitä itse turtui näyttelemään ulkopuolisille, että kaikki on kunnossa. Muisti aina siivotessa tarkistaa ettei ole tyhjiä tölkkejä missään näkyvissä, koti on kunnossa ja vaatteet puhtaita. Yksi pahimmista riidoista oli varmasti se, kun olisin halunnut lähteä alkoholistien omaisten kokoontumiseen saamaan vertaistukea ja ehkä voimaakin. Koskaan en sinne kokoontumiseen saanut lähteä. Ehkä se oli itselleni sellainen yksi etappi, joka pysäytti miettimään onko tässä enää järkeä, olimmehan nukkuneet eri huoneissakin jo vuosia vailla hellyyttä ja toistemme läheisyyttä. Jotenkin varmasti sillä hetkellä aloin työstämään sitä eroa hiljalleen päässäni tai sitten se pieni egoisti minussa sanoi vihdoin, että itseäkin pitäisi joskus ajatella. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan, nelikymppisenä, eronneena, yksinhuoltajana. Hyvin ei mene, mutta olo on silti tavallaan helpottunut. Saan olla oma itseni vihdoin.

Kaikki omat kokemukseni on kuitenkin tehnyt minusta juuri tällaisen. Ärsyttää vain, kun oma ystäväpiiri pitää minua vahvana ihmisenä, jollaiseksi en todellakaan aina oloani tunne. Olisi niin kiva käpertyä jonkun kainaloon ja olla välillä se, josta pidetään huolta ja jota ennenkaikkea rakastetaan juuri tällaisena kuin olen, välillä heikkona, välillä vahvana.