Mä annan sut pois…

”Sammuu, Talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet,Ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu, Kaksi uupunutta
Onnellisia vain unissaan

Mä annan sut pois, Mä päästän sut pois, Vaikka sattuu
Sä annat mut pois, Sä päästät mut pois, Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan, Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa

Liikaa, Luulin meistä aina liikaa
Lupasin, mä korjaan kaiken, Yhä vain uudestaan
Liukuu sun ote käsistäni, Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa

Mä annan sut pois…”

Rakkaussurut eivät kuulu vain teini-ikään, ne näyttää kuuluvan myös näin keski-ikään. Ja kipeää tekee. Luopumisen tuska, hylätyksi tuleminen ja yksinäisyys, suuria tunteita, joita minun on tällä hetkellä vaikea käsitellä. Niin vaikea, että oksennan liki kaiken syömäni. Ja pahinta tässä on se, että käsittelen kahdesta ihmisestä luopumista samaan aikaan, exästä ja kämppiksestä.

Lapsen konfirmaatio on kohta. Tietysti ilmoitin exälle ajan ja paikan, vastaukseksi sain ettei tiedä haluaako tulla… Oman lapsensa tilaisuuteen. Sitä paitsi hän lähti omalle lomalle silloin, kun poika itse halusi mennä hänen luokseen. Minä en poikaa sinne voinut jättää, vaan hain takaisin kotiin. En minä sokea tai tyhmä ole, hänellä on uusi. Onnea sille. Olihan se jossain vaiheessa tulossa, kun onhan minullakin omat juttuni ollut. Mutta satutti se silti. Ja satuttaa, että omat asiat laitetaan lapsen asioiden edelle. Lapsi kuitenkin on syytön ja ainakin omassa arvomaailmassani menee jopa itseni edelle. Pojalle konfirmaatio on ainutkertainen hetki, ei liene liikaa pyydetty, jos isäkin olisi paikalla.

Ja kämppis taas… Sulkeutunut omaan maailmaansa, johon minä en enää kuulu, en edes ystävänä. Minuun sattuu. Tiedän pettäneeni luottamuksen, kun näin viestejä joita minun ei olisi pitänyt nähdä. Ei ollut myöskään riemukasta olla erehdys ja tulla torjutuksi. Harvoin päästän ketään ihmistä niin lähelle omaa tunnemaailmaani kertomalla asioita, joita en ole muille kertonut. Hyväksikäytetty olo. Tai ei. Minä annoin tarkoituksella käyttää itseäni hyväksi. Ehkä omasta epätoivosta. Paikkaamaan omaa, syvällä olevaa yksinäisyyttäni. Ja minut hylättiin. Ja se sattuu, lujaa. Minussa on joku syntax error, kun kaikki ne joihin oikeasti rakastun, hylkää, käyttää hyväksi ja jättää yksin selviytymään.

Kävin tapaamassa erästä deittikumppania edellisen blogikirjoituksen jälkeen. Edellisestä nettideitistä viisastuneena päätin olla reheellinen ja kertoa myös kämppiksen olemassaolosta. Siinä oli tyypillä varmasti hetki sulattelemista, mutta toisaalta hänkin vielä sulattelee omaa eroaan ja on minun lailla rikkinäinen. Ihan kiva kaveri. Juotin hänet sammumispisteeseen ennenkuin mitään enempää tapahtui, häivyin vähin äänin takaisin kotiin. Minua pelotti. Miksi miehet aina haluavat ensimmäisenä sänkyyn? Ja minä halusin vain kotiin… Tai ei, halusin kämppiksen luokse, joka ei kylläkään ollut kotona, vaan omilla reissuillaan. Sinne toisen läheisyyteen on suunnaton kaipuu ja siihen ei vain käy korvike.

Mennyt viikonloppu oli itselleni katastrofaalinen. Hormonitoiminnalla tietysti osittain vielä vaikutusta asiaan, mutta vaelsin oikeasti sinne todella epätoivoiseen tunteeseen ja olen siellä edelleen. Vein torstaina pojan rippileiriä suorittamaan ja sen jälkeen talon täytti hiljaisuus, kun kaksi ihmistä on sulkeutunut omiin maailmoihinsa. Tai en minä, minä olin siellä pelokkaassa maailmassani, odottamassa ihmettä, mitä ei koskaan tapahtunut. Tein puhelun pojan isälle, exälleni. Ja osa kaikesta surusta, luopumisen tuskasta lähti vyörymään. Perjantaina kämppis ilmoitti lähtevänsä ja tarvitsevansa autoa. Joo, heippa. Ja sitten se koko tuska vain tuli päälle, että minä sorruin sen alle. Minä itkin. Itkin itseäni, omaa pahaa oloa. Oksensin ja itkin taas. Kuulin kämppiksen kysyvän ovelta olenko kunnossa. Ja minä en saa vastausta suustani, koska itken. Kuulen oven kolahtavan ja auton starttaavan. Ja taas itken.

Kaivan jääkaapista lonkeroa ja viskiä, löydän vanhat mielialalääkkeeni, jotka auttavat nukahtamiseen, vedän niitä muutaman alas viskin kanssa ja taas itken. Tulee mieleen ensimmäinen kivulias rakkaus teini-iässä ja siitä tuskasta johtuneet viiltelyt. Mutta sekään ei helpota nyt. Yöllä kämppis on lähettänyt viestin olenko ok. En ole sitä kuullut, koska nukun pois humalaa ja lääketokkuraa. En vastannut siis. Herään jossain vaiheessa lauantaina päivällä ja otan diapamin viskin kera. Nukahdan uudelleen ja herätessäni heitän vielä yhden nukahtamislääkkeen. Herään sunnuntaina joskus kuuden aikaan aamulla ensimmäisen kerran, pää raskaana, mutta tajuan auton olevan kotona, eli kämppis on jossain vaiheessa tullut takaisin. Nukun kuitenkin vielä puoleen päivään ja lähden sitten leikkaamaan ruohoa. Kämppis heräilee vasta iltapäivän ollessa pitkällä. Paljoa ei puhuta, ei pakollista huomenta ja otatko kahvia-lauseita enempää. Taisin vielä sanoa, että lähden yövuoroon töihin, ruokaa on jääkaapissa.

Töissä ahmin keksejä ja kahvia. Oksennan taas. Onneksi saan työt tehtyä ja muutaman tunnin jopa siellä torkuttua lepohuoneen sohvalla. Aamuvuoron tullessa leikin pirteää ja pahan olon kuristaessa kurkkua ajan kotiin. Kotiin, jossa mun oli aikoinani hyvä olla ensimmäisessä erossa exän kanssa, mutta nyt niin yksinäistä ja tuskaisaa. Nukun taas muutaman tunnin, väsyneenä, itkuisena, oksentaen. Kämppiskin herää. Kerron, että odotetuille festareille olen saanut järkättyä yöpaikan muutaman kilsan päästä. Ei reaktiota. Kysyn, lähteekö kanssani viikonloppuna katsomaan yhtä keikkaa. Ilmoittaa ettei lähde, vaan lähtee muutenkin kohta taas, palaa joskus, ehkä. Ja minä käyn oksentamassa. Kerron kuitenkin, että minä trippaan siellä mustalla alueellani, olen pahoillani siitä. Pakkaa vain tavaransa, kysyn tarvitseeko kyytiä. Lähellä olevalle huoltamolle voin kuulemma heittää. Rikon hiljaisuuden hieman ennen huoltamoa, ja pyydän, että ilmottaisi olevansa väliin kunnossa ettei mun tarvitsisi siitä stressata kaiken lisäksi. Lisään vielä, että koska onhan mulle todella tärkeä ihminen… Joo, heippa, nähdään. Ajan täristen kotiin ja kotipihassa taas murrun. Jumalaton yksinäisyys vyöryy taas päälle. Toivottomuus. Hylätyksi tuleminen. Olen hukassa tunteitteni kanssa enkä tiedä enää miten selvitä, mistä ammentaa sitä voimaa. Ja kaikki luulevat, että olen vahva. Joskus se kamelinkin selkä murtuu ja se murtui nyt.

Kaikki vain tuntuu niin turhalta… Muistin onnitella nimipäivänä ja tein hyvää ruokaa silloin. Ostin hänen herkkuja, opettelin pitämään toisen lempimusiikista, ostin lippuja festareille, kuuntelin, tuin ja autoin, kun toisella oli vaikeaa. Mitä sain kiitokseksi? Entistä rikotumman sydämen. En minä kiitosta edes halunnut, halusin vain hyväksyntää, rakkautta, ystävää… Jotakin johon luottaa, jotakin, johon nojata oman hädän hetkellä. Ja nyt sitä ei ole. Ei exästä eikä kämppiksestä. Ja pahinta on etten tällä hetkellä muita halua. Ensimmäinen on se vuosikymmenten tuttu ja turvallinen, jonka olen menettänyt nyt lopullisesti, toinen minulle sellainen elämääkin suurempi, joka avasi monia omia mieleni blokkeja, mutta samalla sai tunteet täysin solmuun, janoamaan jotain jota en voi saada.

Huomenna pitäisi mennä aamuvuoroon töihin. En tiedä millä jaksan tai kykenen, en edes tiedä saanko unta vaikka olenkin vain niin väsynyt, kuin ihminen voi olla. Lauantaisesta nukkumisesta huolimatta. Jos olisin itsetuhoinen, se olisi tämä hetki. Mutta kun en ole. Tätä kirjoittaessakin on jo olo tasoittunut. Ei parantunut, mutta juuri nyt en itke, vaikka taistelenkin oksentamista vastaan. Pää on tyhjentynyt. Kunpa vaan tietäisi miten tästä eteenpäin… Onneksi poika tulee kotiin ylihuomenna, on edes joku talossa seurana, vaikka työ pitääkin minut pois kotoa liki joka päivä. Ja se pitää myös ajatukset pois omasta surkeudesta, ainakin osittain. Ehkä lenkille koiran kanssa, koska ulkona paistaa aurinko, ja joku elokuva siihen perään, jos vaikka uni tulisi. Onneksi huominen aamuvuoro ehkä menee huonommillakin unilla. Minä selviän, koska minun on pakko. En ehjänä, mutta elossa. Kärsien ja toivoen. Kunhan tietäisi vain mitä.