Mikä ei tapa, se vahvistaa

Hetki on mennyt aikaa edellisestä postauksesta ja sinä aikana koittanut järjestellä tunteitaan eteenpäin. Toki sellainen totaalinen sortuminenkin tuli, lähinnä lapsenkin takia, kun exä ei ilmaantunut lapsensa konfirmaatioon. Samaan aikaan kämppis oli teillä tietämättömillä. Mutta kun sai itkeä itkunsa, sitä vain ottaa itseään niskasta kiinni ja hammasta purren nousee takaisin ylös.

Niin, minun syyksihän se meni, että lapsen isä ei kirkkoon tullut, koska en muistuttanut häntä. Kuitenkin päivämäärä ja kellonaika oli ilmoitettu aiemmin ja hyvin oli tiedossa, että poika leirille lähtee. Mutta niin paljon näemmä kiinnosti, että eipä kertaakaan soittanut ja kysynyt, että koskakohan se mahtoi olla… Onneksi kummit tulivat kirkkoon ja kahville, vähän sai näytettyä pojalle, että on sillä ihmisiä, jotka hänestä aidosti välittävät ja rakastavat. Hammasta purren koitan olla kuitenkin haukkumatta exää pojan kuullen, mutta olemme keskustelleet niin monesti asioista, että kyllähän jo tuon ikäinen hyvin tietää isänsä huonotkin puolet.

Samaan aikaan, kun kämppis on kohdellut minua kuin jätesankoa, päätin surra molemmat miehet pois elämästäni. Rankkaa oli ja on edelleen, mutta ehkä olen tämän jälkeen taas aavistuksen vahvempi, kyynisempi ja varovaisempi.

Kävin surutyötä tehdessäni myös kolmea uutta nettituttavuutta tapaamassa. Yksi niistä paljastui ”vanhaksi tutuksi”. Oikeastaan hän muisti minut entisestä työstäni, minä en häntä henkilönä muistanut, mutta hämärä muistikuva on hänen silloisesta iskurepliikistä. Ja meillä paljastui olevan yhteinen tuttukin. Piti sitten ottaa selvää sitä kautta tyypistä mikä tämä on miehiään… Ja naistennaurattajaksi tämä pitkälti paljastui. Ei sillä, tyypin kanssa oli helppo laskea herjaa, jutella ja ymmärsin paljon hänen työstään. Rahalla hän ei vaikutusta minuun tehnyt, vaikka sitäkin varoen kokeili mitä ajattelen asiasta. Vaihdellaan edelleen viestejä, mutta eipä siitä sen kummempaa luultavasti ole kehkeytymässä, koska minä en välttämättä itse halua ja välimatkaa on. Mutta tulipa auto korjattua tämän avulla edullisesti. Ehkä tunnustan pienen hyväksikäytön omalta osaltani.

Toinen tuttavuus taas… Voin suoraan sanoa, että miesmakuuni todella lähellä ihannetta ja uskomattomat silmät tällä cowboylla. Mutta kun suunsa aukaisi, romuttui kyllä taas yksi toive. Siinä kahvia juodessa mietin miksi ei vaan voi hyvää keskustelutaitoa, järkeä ja hyvää ulkonäköäkin siunaantua samaan ihmiseen. Eipä sieltäkään sitten ole kuulunut myöskään mitään näin jälkikäteen. En tiedä onko se onni vai ei. Ja samalla istuessani kahvilla poissa kotoa kämppis laittaa tekstaria ja pyytää kyytiä kotiin. Vastaan vain, että en ole kotona, pahoittelut. Kaiken huipuksi olin lukinnut ulko-oven lähtiessäni ja siirtänyt vara-avaimen paikkaa… Poika laittaa mulle viestiä, että pääsi se sisään, oli ilmeisesti löytänyt vara-avaimen pienen etsimisen jälkeen…

Siinä se taas oli puolitoista päivää, ei pahemmin puhunut, joten suorastaan säikähdin, kun kysyi polkupyörää lainaksi. Onkivapansa oli tallista kuitenkin jo tuonut ulos. Ja kun taas aamulla heräsin, oli mies, pyörä ja onki kadonneet. Nyt on ollut tuolla reissulla jo 5 päivää. Liki kaikki vaatteensa on kohta vienyt jonnekin muualle, vaihtanut puhelinta, ottanut parturikoneensakin mukaan ja tukkansa oli taas ajanut jossain välissä. Eipä täällä enää juuri ole kuin tietokone, jonka eilen siirsin pois keittiön pöydältä (sen käyttö oli nyt minulta estetty salasanalla, ihan kuin stalkkaisin häntä koneella, kun tavallisesti aamukahvia juodessani tykkään sillä lukea uutisia ja pelata jotain turhaa nettipeliä hetken). Luultavasti johtui osin siitä, että pyysin häneltä anteeksi koneen käyttöä. Kun ei ole sitä luottoa, niin näemmä sitä vaan ei ole… Ehkä olisi vain viisainta pakata tylysti loputkin kamat kasaan ja ilmoittaa, että sa viedä nekin mennessään seuraavaksi, kunhan palauttaa polkupyörän, pojalta lainaamansa puukon ja yhden hupparini takaisin. Vaikka kuinka sydämeen koskisi ja vaikka pelkäisinkin hänen tekevän itselleen jotain (jos ei sitä ole tehnyt).

Kun kaiken murheen keskellä on käynyt läpi päässään asioita, enempää en hänen eteensä olisi voinut tehdä ja sen kaiken olen tehnyt hyvästä tahdostani, välittämisestä ja myös rakkaudesta. Hain ulos psykiatriselta, kuuntelin ja tuin, olin läsnä, hoivasin, ruokin, pesin pyykit, koitin hommata työpaikkaa, kannustin opiskelemaan uutta ammattia, hommasin psykiatrin… Ja mitä minä sain; särkyneen sydämen. Hieman olo toisinaan sellainen hyväksikäytetty, mutta koitan ettei se katkeroita minua ja olen ehkä sen valmis tekemään uudestaankin, tosin en välttämättä enää juuri hänelle. Tai ainakin näin järkeni koittaa sanoa, eri asia taas on mitä sydän on mieltä, jos sellainen tilanne tulee eteen. Mutta se siitä tällä erää, koska en vaan enää jaksa ja sydämestäni toivon, että tajuaisi jossain vaiheessa ettei kukaan toinen ihminen häntä voi parantaa, jokaisen pitää tehdä se itse eikä vaipua apatiaan odottamaan ihmettä.

Sitten siihen kolmanteen nettituttavuuteen. Alusta pitäen sovimme, että unohdetaan suhde heti alkuun, mennään frendilinjalla. Hän vei minut ajelulle moottoripyörällä, joka teki kyllä äärettömän hyvää itselleni. Sain hetkeksi ajatuksia todellakin irti kaikesta murheista. Kävimme syömässä ja kerroimme toisillemme omia elämäntarinoitamme, tosin vielä hieman pintapuolisesti. Kiva tyyppi ja meitä yhdisti taas suuresti musiikki, kun muitten kanssa tähän mennessä on enemmänkin jutut menneet autoihin. Mutta mitään innostusta en kyllä muuten tuntenut, aavistuksen ehkä liian vanha omaan makuuni. Ehkä kiva lisä sinne ystävyyspuolelle, en tiedä vielä. Mutta onnistui muutaman hämmästyttävän suoran kysymyksen esittämään, jota jouduin hetken pohtimaan.

Ja kun tässä vielä sattui vapaa viikonloppukin, alkoi perjantai-iltana hieman taas seinät kaatumaan päälle. Laitoin viestiä jo keväällä tapaamalleni tyypille, jonka kanssa ollaan koko ajan kirjoiteltu messengerissä ja päädytty frendilinjalle, että onko lapset hänen luonaan. Eipä ollut, joten kysyin juodaanko yhdessä… No eipä muuta kuin lonkerot mukaan ja hänen luokseen, jossa sitten olinkin yön. Ei olisi pitänyt, hieman petyin… Kyllä vaan sillä miehen koolla on väliä, että siinä suhteessa kyllä arvostan niin exääni kuin kämppistäni, vaikka molemmat taas ovat onnistuneet sydämeni rikkomaan… Noh, ehkä saan palautettua tämän vielä kaveruustasolle, koska oikeasti on mukava kaveri, jonka kanssa on helppo jutella ihan reheellisesti asioiden oikeilla nimillä ja viettää aikaa, jos ei tarvitse muuta tehdä. Ja minä nyt vain tarvitsin tuollaisen hetken itselleni, vaikkakin pettyneenä. Tulipa ainakin ehkä itselleni selväksi, että tästä en paria itselleni halua. Hauskinta kyllä oli, kun sanoi minua laihaksi ja sitä en tosiaan ole. Toki viime aikoina painoa olen onnistunut tiputtamaan, mutta laihaa minusta ei saa tekemälläkään. Tuli mieleen, että millaisiahan hänen exänsä sitten on ollut… No mutta oma kuntokuuri jatkuu enemmän ja vähemmän laiskasti. Koitan kuitenkin valvoa syömisiäni ja tehdä jotain fyysistä, vaikka edes sitä ruohonleikkuuta, jos ei tule tanssittua, lankutettua tai käytyä lenkillä.

Mutta sen verran katkeroiduin kuitenkin, että ensi viikonlopun festareille vaihdoin liput uusiin. Olin ehtinyt toisen jo antamaan kämppikselle, koska suunnittelimme menevämme tuonne yhdessä ja halusin aiemmin ilahduttaa kämppistä lipulla. Eräs naispuoleinen ystäväni ihan läheltä aluetta lupasi meidät jo aiemmin majoittaa ja nyt kysyin häneltä haluaako kiitokseksi pelkästään minun majoittamisesta lähteä kanssani bilettämään. Saadaan niin yhdessä haukkua kaikki miespuoliset, tanssia aamuun ilman huolta ja pitää hauskaa. Lisäksi olen sopinut tapaavani kaksi miespuolista ystävääni myös tuolla reissulla. Toinen on söpö nuori poika, joka on minulle vähän kuin oma poika vaikkei olekaan sukua. Ja tapaan myös yhden sellaisen nettituttavuuden, johon olen pelimaailmassa tutustunut varmaan jonkun viitisen vuotta sitten. Aina välillä olemme satunnaisesti myös yökaudet jutelleet elämästä irkissä sekä puhelimitse. Kiva nähdä tämä henkilö nyt ihan livenäkin. Kaiken katkeruuden keskellä en ajatellut kämppikselle mitään kertoa ellei satu tulevalla viikolla kysymään asiasta. Minä vain häivyn paikalta perjantaina.

Toisaalta olen kyllä päässäni pyöritellyt pientä puhetta, joka minun täytyisi pitää. Pitäisi pystyä sanomaan, että hänen käytöksensä minua kohtaan saa nyt riittää. Toki voi jatkaakin, jos se hänen omaa oloansa helpottaa, mutta se ei enää tule vaikuttamaan samalla tavalla minuun, koska minä menin jo rikki. Ja jos ei pysty käytöstänsä muuttamaan, voisi ajatella jatkavansa matkaa tämän katon alta. Ei sillä, että minulla olisi ketään ”parempaa” tai edes toista, mutta minä en vain enää jaksa tätä tällaista. Jos jo exä osasi painaa minut pohjamutiin ja sai oloni huonoksi, sen tekee myös kämppis nyt. Minä en tällaista ole ansainnut. Koska minä olen.