Musta maailma

”Pahin paikka missä voit olla, on oma pääsi”. Tämä on taas muutamana päivänä tullut koettua mentyäni sinne omaan maailmaani pääni sisälle ja ajatellen erilaisia asioita. On ollut sellaisia hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli vain käpertyä jonkun kainaloon, mutta ketään ei ole paikalla… Juhannuksen automatkalla kämppiksen kanssa puhuimme mm. mustasukkaisuudesta. Hän toivoi etten ole mustasukkainen hänen nuorimman lapsensa äidille. Pyyntöön liittyi todennäköisesti se, että satuin puhtaasta vahingosta näkemään heidän välistä viestittelyä skypessä. Ja tietysti minussahan nousi hieman se naisellinen paha tapa eli uteliaisuus kerran tämän jälkeenkin. Ei olisi pitänyt, minä myönnän sen. Sanallakaan en ole kuitenkaan maininnut, että näin olisi tapahtunut, mutta kämppis ”nörttinä” kyllä tietää minun ne viestit lukeneen, koska sen jälkeen on salasanalla suojannut tietokoneensa. joka tähän asti oli vapaasti minun käytettävissä. Minä tein väärin, koska en luottanut toiseen ja toisella on oikeus omaan elämäänsä. Anteeksi.

Mustasukkaisuudesta puhuttaessa olen tässä nyt miettinyt sitä tunnetta. Ei, en ole samalla tavalla mustasukkainen kuin sen yleensä oletetaan olevan. Minä en vihaa toisia, vihaan itseäni. Tunnen äärimmäistä alemmuuden tunnetta, riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta. Koen suurta hylätyksi tulemista. Kaikki negatiiviset ajatukset kohdistuu vain minuun itseeni. Näin se omalla kohdallani on aina ollut enkä ole vielä selvittänyt mistä tämä johtuu. Ja mitä enemmän niitä tuntemuksia tulee, sitä enemmän vetäydyn kuoreeni, sinne omaan maailmaani, joka voi olla hyvinkin synkkä. Asiaa ei toki helpottanut se, että näissä tilanteissa minun on pakko tehdä jotain, purkaa se negatiivinen energia tekemiseen. Ja tällä kertaa se sattui olemaan autotallin siivous, jossa odotti kasa talvisia, purkamattomia muuttolaatikoita. Ja sieltä taas hyppäsi vasten kasvoja useat muut muistot, jotka liittyivät taas erooni exästä, eivätkä nekään kaikki ollut mukavia. Exäni osasi henkisesti käyttää hyväkseen minun heikkouksia, mutta eipä kämppiskään tässä taidossa häviä pätkääkään.

Mutta samalla kämppis sai vähän voimaa tehtyä tällä kertaa toivottavasti oikein menneen muuttoilmoituksen. Askel hänelle eteenpäin, koska nyt hän voi laittaa seuraavaksi sosiaalitoimeen tukihakemukset. Meidän vain pitää allekirjoittaa vielä vuokrasoppari, jonka voi sitten asumistuen osaan liittää. Kaavake on kyllä ollut jo valmiina useita kuukausia. Tämä ehkä vähän helpottaa eloa ja etenkin rahatilannetta, kun toinen ei aivan minun varassani enää olisi. Samalla saisi vihdoin lunastettua puhelinliittymänsä itselleen.

Puhelinliittymästä tulikin mieleeni, että kämppis myös kertoi puhuneensa edelleen rakastamansa exänsä kanssa ja sopineensa jo alustavasti tapaavansa kaksi lastaan, joita siis kaipaa myös. Tähänhän tarjosin aiemmin apuani. Olisin ihan hyvin voinut lapset hakea, kun kämppis kertoi ettei vain pysty exäänsä kohtaamaan. Mutta ilmeisesti tässä kämppiksellä on sellainen blokki, että ei halua exiensä tapaavan minua. Tämä ei vain koske tätä exää, vaan myös nuorimmaisen äitiä. En tiedä häpeääkö minua vai pelkääkö, että vahingoittaisin jotenkin hänen välejään exiinsä. Jälkimmäinen ei kyllä kuulu tapoihini. Osaan olla asiallinen tarvittaessa ja pitää mölyt mahassa. Vaikka en osaakaan valehdella, vaieta osaan kyllä ja loistavasti. Jopa niin, että vahingoitan sillä omia suhteitani, kun en saa sanotuksi kaikkea tarvittavaa. Joten nytkin minä vain odotan, olen valmiina auttamaan, ja valmiina hyväksymään tulevan. Ja toki pelkään tilannetta. En halua menettää minulle tärkeää ihmistä. En halua, että kämppis jälleen saisi mieleensä itsemurhayritykset. Ehkä helpompi olisi menettää hänet exälleen, jos palaisivat yhteen. Sattuisi sekin, mutta antaisi onnen kämppikselle ja sitä kautta minun olisi se helpompi hyväksyä. Ja jonain päivänä muutenkin tulen kämppikseni menettämään, ehkä jollekin toiselle. Minun on vain työstettävä nyt tuota luopumisen tuskaa, vaikka koko ajan toivonkin sisimmissäni muuta ratkaisua…

Tästäkin oli vähän sivuten puhetta juhannuksena yhdessä vaiheessa. Kämppis itse sanoi, että erehtyi suhteeni tai paremminkin sen oman ensimmäisen tuntemuksensa, kun tavattiin. Muiden kohdalla hän on aina tiennyt kenestä tulee hänelle pari. Minusta siis erehtyi. Sanoi myös, että ehkä joskus jälkikäteen tajuaa, että olisinkin voinut olla se oikea… Ja samaan aikaan oma pääni huutaa tuskaa miksen minä kelpaa tällaisena juuri nyt. Myöhemmin ei auta minua juuri nyt. Ja siinä vain istun hiljaa, kuuntelen ja koitan hymyillä samalla kun sydän itkee tuskaa ja kaipuuta. Sellaista se elämäni on.

Treffipuolella on ollut muutoin hiljaista, koska itse olen vetäytynyt niin kuoreeni. Aloin oikeastaan pohtimaan haluanko uutta parisuhdetta. Kyllä, kaipaan suuresti sitä toista ihmistä lähelle, nukkua jonkun lähellä, kuulla toisen hengityksen ja tuntea sydämenlyönnit. Mutta ei, en halua sitä kenen tahansa kanssa. En ilmeisesti osaa rakastaa, en rakastua enkä kaipaa tällä hetkellä ihastumistakaan. Minä kaipaan ystävää. Jotain sellaista ihmistä, joka saa minut unohtamaan edes hetkeksi nämä murheet, ihmistä joka veisi ulos, festareille, konsertteihin, ajelulle, ihan mihin tahansa, jossa pääsisi hetkeksi eroon synkistä ajatuksistaan. Toki yhdellä treffipalstalla jopa varatut miehet ovat tehneet ehdotuksia, mutta ne olen heti blokannut. Minä en enempää draamaa elämääni kaipaa ja seksi on minulle vain parisuhteeseen kuuluva asia. Ehkä siksikin juhannuksen sekoilu tuottaa minulle pieniä omantunnon tuskia, vaikka sekin nyt tapahtui taas kämppiksen kanssa. Mutta minulla onkin tunteita häntä kohtaan.

Töissäkään ei kamalan hyvin nyt mene. Koitin keksiä kämppikselle tekemistä myös sitä kautta ja ensin sille annettiin suostumus. Nyt uudet säännöt torppaavat senkin yrityksen. Vituttaa, ihan suoraan sanoen. Kaikki mitä teen, päätyy minun epäonnistumiseen. Ehkä vain aika hiljalleen katsoa uusia suuntia elämälleen ja etsiä uutta työpaikkaa valmiiksi. Kunhan vain palkkataso pysyy samana tai jopa parempana. Vaikka vuorotyölisät ovat kivat ja todella pidän yövuoroista, päivätyö viikonloppuvapaineen olisi se ideaali. Oman jaksamiseni ja ehkä oman elämänikin kannalta. Mutta nyt ei auta kuin rämpiä eteenpäin, vaikka olo onkin sellainen, että saisi tämä kurja kohtalo nyt loppua tähän. En vain osaa antaa periksi, en osaa luovuttaa. Mutta täällä nyt mennään, hetki kerrallaan eteenpäin. Koitan uskoa, että jonakin päivänä periksiantamattomuus palkitaan ja tunteiden vuoristorata kääntyy alamäestä ylämäkeen edes hetkeksi.