Lily

Middleacrisis

kriisista kriisiin

Mä annan sut pois…

”Sammuu, Talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet,Ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu, Kaksi uupunutta
Onnellisia vain unissaan

Mä annan sut pois, Mä päästän sut pois, Vaikka sattuu
Sä annat mut pois, Sä päästät mut pois, Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan, Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa

Liikaa, Luulin meistä aina liikaa
Lupasin, mä korjaan kaiken, Yhä vain uudestaan
Liukuu sun ote käsistäni, Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa

Mä annan sut pois…”

Rakkaussurut eivät kuulu vain teini-ikään, ne näyttää kuuluvan myös näin keski-ikään. Ja kipeää tekee. Luopumisen tuska, hylätyksi tuleminen ja yksinäisyys, suuria tunteita, joita minun on tällä hetkellä vaikea käsitellä. Niin vaikea, että oksennan liki kaiken syömäni. Ja pahinta tässä on se, että käsittelen kahdesta ihmisestä luopumista samaan aikaan, exästä ja kämppiksestä.

Lapsen konfirmaatio on kohta. Tietysti ilmoitin exälle ajan ja paikan, vastaukseksi sain ettei tiedä haluaako tulla… Oman lapsensa tilaisuuteen. Sitä paitsi hän lähti omalle lomalle silloin, kun poika itse halusi mennä hänen luokseen. Minä en poikaa sinne voinut jättää, vaan hain takaisin kotiin. En minä sokea tai tyhmä ole, hänellä on uusi. Onnea sille. Olihan se jossain vaiheessa tulossa, kun onhan minullakin omat juttuni ollut. Mutta satutti se silti. Ja satuttaa, että omat asiat laitetaan lapsen asioiden edelle. Lapsi kuitenkin on syytön ja ainakin omassa arvomaailmassani menee jopa itseni edelle. Pojalle konfirmaatio on ainutkertainen hetki, ei liene liikaa pyydetty, jos isäkin olisi paikalla.

Ja kämppis taas… Sulkeutunut omaan maailmaansa, johon minä en enää kuulu, en edes ystävänä. Minuun sattuu. Tiedän pettäneeni luottamuksen, kun näin viestejä joita minun ei olisi pitänyt nähdä. Ei ollut myöskään riemukasta olla erehdys ja tulla torjutuksi. Harvoin päästän ketään ihmistä niin lähelle omaa tunnemaailmaani kertomalla asioita, joita en ole muille kertonut. Hyväksikäytetty olo. Tai ei. Minä annoin tarkoituksella käyttää itseäni hyväksi. Ehkä omasta epätoivosta. Paikkaamaan omaa, syvällä olevaa yksinäisyyttäni. Ja minut hylättiin. Ja se sattuu, lujaa. Minussa on joku syntax error, kun kaikki ne joihin oikeasti rakastun, hylkää, käyttää hyväksi ja jättää yksin selviytymään.

Kävin tapaamassa erästä deittikumppania edellisen blogikirjoituksen jälkeen. Edellisestä nettideitistä viisastuneena päätin olla reheellinen ja kertoa myös kämppiksen olemassaolosta. Siinä oli tyypillä varmasti hetki sulattelemista, mutta toisaalta hänkin vielä sulattelee omaa eroaan ja on minun lailla rikkinäinen. Ihan kiva kaveri. Juotin hänet sammumispisteeseen ennenkuin mitään enempää tapahtui, häivyin vähin äänin takaisin kotiin. Minua pelotti. Miksi miehet aina haluavat ensimmäisenä sänkyyn? Ja minä halusin vain kotiin… Tai ei, halusin kämppiksen luokse, joka ei kylläkään ollut kotona, vaan omilla reissuillaan. Sinne toisen läheisyyteen on suunnaton kaipuu ja siihen ei vain käy korvike.

Mennyt viikonloppu oli itselleni katastrofaalinen. Hormonitoiminnalla tietysti osittain vielä vaikutusta asiaan, mutta vaelsin oikeasti sinne todella epätoivoiseen tunteeseen ja olen siellä edelleen. Vein torstaina pojan rippileiriä suorittamaan ja sen jälkeen talon täytti hiljaisuus, kun kaksi ihmistä on sulkeutunut omiin maailmoihinsa. Tai en minä, minä olin siellä pelokkaassa maailmassani, odottamassa ihmettä, mitä ei koskaan tapahtunut. Tein puhelun pojan isälle, exälleni. Ja osa kaikesta surusta, luopumisen tuskasta lähti vyörymään. Perjantaina kämppis ilmoitti lähtevänsä ja tarvitsevansa autoa. Joo, heippa. Ja sitten se koko tuska vain tuli päälle, että minä sorruin sen alle. Minä itkin. Itkin itseäni, omaa pahaa oloa. Oksensin ja itkin taas. Kuulin kämppiksen kysyvän ovelta olenko kunnossa. Ja minä en saa vastausta suustani, koska itken. Kuulen oven kolahtavan ja auton starttaavan. Ja taas itken.

Kaivan jääkaapista lonkeroa ja viskiä, löydän vanhat mielialalääkkeeni, jotka auttavat nukahtamiseen, vedän niitä muutaman alas viskin kanssa ja taas itken. Tulee mieleen ensimmäinen kivulias rakkaus teini-iässä ja siitä tuskasta johtuneet viiltelyt. Mutta sekään ei helpota nyt. Yöllä kämppis on lähettänyt viestin olenko ok. En ole sitä kuullut, koska nukun pois humalaa ja lääketokkuraa. En vastannut siis. Herään jossain vaiheessa lauantaina päivällä ja otan diapamin viskin kera. Nukahdan uudelleen ja herätessäni heitän vielä yhden nukahtamislääkkeen. Herään sunnuntaina joskus kuuden aikaan aamulla ensimmäisen kerran, pää raskaana, mutta tajuan auton olevan kotona, eli kämppis on jossain vaiheessa tullut takaisin. Nukun kuitenkin vielä puoleen päivään ja lähden sitten leikkaamaan ruohoa. Kämppis heräilee vasta iltapäivän ollessa pitkällä. Paljoa ei puhuta, ei pakollista huomenta ja otatko kahvia-lauseita enempää. Taisin vielä sanoa, että lähden yövuoroon töihin, ruokaa on jääkaapissa.

Töissä ahmin keksejä ja kahvia. Oksennan taas. Onneksi saan työt tehtyä ja muutaman tunnin jopa siellä torkuttua lepohuoneen sohvalla. Aamuvuoron tullessa leikin pirteää ja pahan olon kuristaessa kurkkua ajan kotiin. Kotiin, jossa mun oli aikoinani hyvä olla ensimmäisessä erossa exän kanssa, mutta nyt niin yksinäistä ja tuskaisaa. Nukun taas muutaman tunnin, väsyneenä, itkuisena, oksentaen. Kämppiskin herää. Kerron, että odotetuille festareille olen saanut järkättyä yöpaikan muutaman kilsan päästä. Ei reaktiota. Kysyn, lähteekö kanssani viikonloppuna katsomaan yhtä keikkaa. Ilmoittaa ettei lähde, vaan lähtee muutenkin kohta taas, palaa joskus, ehkä. Ja minä käyn oksentamassa. Kerron kuitenkin, että minä trippaan siellä mustalla alueellani, olen pahoillani siitä. Pakkaa vain tavaransa, kysyn tarvitseeko kyytiä. Lähellä olevalle huoltamolle voin kuulemma heittää. Rikon hiljaisuuden hieman ennen huoltamoa, ja pyydän, että ilmottaisi olevansa väliin kunnossa ettei mun tarvitsisi siitä stressata kaiken lisäksi. Lisään vielä, että koska onhan mulle todella tärkeä ihminen… Joo, heippa, nähdään. Ajan täristen kotiin ja kotipihassa taas murrun. Jumalaton yksinäisyys vyöryy taas päälle. Toivottomuus. Hylätyksi tuleminen. Olen hukassa tunteitteni kanssa enkä tiedä enää miten selvitä, mistä ammentaa sitä voimaa. Ja kaikki luulevat, että olen vahva. Joskus se kamelinkin selkä murtuu ja se murtui nyt.

Kaikki vain tuntuu niin turhalta… Muistin onnitella nimipäivänä ja tein hyvää ruokaa silloin. Ostin hänen herkkuja, opettelin pitämään toisen lempimusiikista, ostin lippuja festareille, kuuntelin, tuin ja autoin, kun toisella oli vaikeaa. Mitä sain kiitokseksi? Entistä rikotumman sydämen. En minä kiitosta edes halunnut, halusin vain hyväksyntää, rakkautta, ystävää… Jotakin johon luottaa, jotakin, johon nojata oman hädän hetkellä. Ja nyt sitä ei ole. Ei exästä eikä kämppiksestä. Ja pahinta on etten tällä hetkellä muita halua. Ensimmäinen on se vuosikymmenten tuttu ja turvallinen, jonka olen menettänyt nyt lopullisesti, toinen minulle sellainen elämääkin suurempi, joka avasi monia omia mieleni blokkeja, mutta samalla sai tunteet täysin solmuun, janoamaan jotain jota en voi saada.

Huomenna pitäisi mennä aamuvuoroon töihin. En tiedä millä jaksan tai kykenen, en edes tiedä saanko unta vaikka olenkin vain niin väsynyt, kuin ihminen voi olla. Lauantaisesta nukkumisesta huolimatta. Jos olisin itsetuhoinen, se olisi tämä hetki. Mutta kun en ole. Tätä kirjoittaessakin on jo olo tasoittunut. Ei parantunut, mutta juuri nyt en itke, vaikka taistelenkin oksentamista vastaan. Pää on tyhjentynyt. Kunpa vaan tietäisi miten tästä eteenpäin… Onneksi poika tulee kotiin ylihuomenna, on edes joku talossa seurana, vaikka työ pitääkin minut pois kotoa liki joka päivä. Ja se pitää myös ajatukset pois omasta surkeudesta, ainakin osittain. Ehkä lenkille koiran kanssa, koska ulkona paistaa aurinko, ja joku elokuva siihen perään, jos vaikka uni tulisi. Onneksi huominen aamuvuoro ehkä menee huonommillakin unilla. Minä selviän, koska minun on pakko. En ehjänä, mutta elossa. Kärsien ja toivoen. Kunhan tietäisi vain mitä.

Suhteet Oma elämä Rakkaus
kriisista kriisiin

Musta maailma

”Pahin paikka missä voit olla, on oma pääsi”. Tämä on taas muutamana päivänä tullut koettua mentyäni sinne omaan maailmaani pääni sisälle ja ajatellen erilaisia asioita. On ollut sellaisia hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli vain käpertyä jonkun kainaloon, mutta ketään ei ole paikalla… Juhannuksen automatkalla kämppiksen kanssa puhuimme mm. mustasukkaisuudesta. Hän toivoi etten ole mustasukkainen hänen nuorimman lapsensa äidille. Pyyntöön liittyi todennäköisesti se, että satuin puhtaasta vahingosta näkemään heidän välistä viestittelyä skypessä. Ja tietysti minussahan nousi hieman se naisellinen paha tapa eli uteliaisuus kerran tämän jälkeenkin. Ei olisi pitänyt, minä myönnän sen. Sanallakaan en ole kuitenkaan maininnut, että näin olisi tapahtunut, mutta kämppis ”nörttinä” kyllä tietää minun ne viestit lukeneen, koska sen jälkeen on salasanalla suojannut tietokoneensa. joka tähän asti oli vapaasti minun käytettävissä. Minä tein väärin, koska en luottanut toiseen ja toisella on oikeus omaan elämäänsä. Anteeksi.

Mustasukkaisuudesta puhuttaessa olen tässä nyt miettinyt sitä tunnetta. Ei, en ole samalla tavalla mustasukkainen kuin sen yleensä oletetaan olevan. Minä en vihaa toisia, vihaan itseäni. Tunnen äärimmäistä alemmuuden tunnetta, riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta. Koen suurta hylätyksi tulemista. Kaikki negatiiviset ajatukset kohdistuu vain minuun itseeni. Näin se omalla kohdallani on aina ollut enkä ole vielä selvittänyt mistä tämä johtuu. Ja mitä enemmän niitä tuntemuksia tulee, sitä enemmän vetäydyn kuoreeni, sinne omaan maailmaani, joka voi olla hyvinkin synkkä. Asiaa ei toki helpottanut se, että näissä tilanteissa minun on pakko tehdä jotain, purkaa se negatiivinen energia tekemiseen. Ja tällä kertaa se sattui olemaan autotallin siivous, jossa odotti kasa talvisia, purkamattomia muuttolaatikoita. Ja sieltä taas hyppäsi vasten kasvoja useat muut muistot, jotka liittyivät taas erooni exästä, eivätkä nekään kaikki ollut mukavia. Exäni osasi henkisesti käyttää hyväkseen minun heikkouksia, mutta eipä kämppiskään tässä taidossa häviä pätkääkään.

Mutta samalla kämppis sai vähän voimaa tehtyä tällä kertaa toivottavasti oikein menneen muuttoilmoituksen. Askel hänelle eteenpäin, koska nyt hän voi laittaa seuraavaksi sosiaalitoimeen tukihakemukset. Meidän vain pitää allekirjoittaa vielä vuokrasoppari, jonka voi sitten asumistuen osaan liittää. Kaavake on kyllä ollut jo valmiina useita kuukausia. Tämä ehkä vähän helpottaa eloa ja etenkin rahatilannetta, kun toinen ei aivan minun varassani enää olisi. Samalla saisi vihdoin lunastettua puhelinliittymänsä itselleen.

Puhelinliittymästä tulikin mieleeni, että kämppis myös kertoi puhuneensa edelleen rakastamansa exänsä kanssa ja sopineensa jo alustavasti tapaavansa kaksi lastaan, joita siis kaipaa myös. Tähänhän tarjosin aiemmin apuani. Olisin ihan hyvin voinut lapset hakea, kun kämppis kertoi ettei vain pysty exäänsä kohtaamaan. Mutta ilmeisesti tässä kämppiksellä on sellainen blokki, että ei halua exiensä tapaavan minua. Tämä ei vain koske tätä exää, vaan myös nuorimmaisen äitiä. En tiedä häpeääkö minua vai pelkääkö, että vahingoittaisin jotenkin hänen välejään exiinsä. Jälkimmäinen ei kyllä kuulu tapoihini. Osaan olla asiallinen tarvittaessa ja pitää mölyt mahassa. Vaikka en osaakaan valehdella, vaieta osaan kyllä ja loistavasti. Jopa niin, että vahingoitan sillä omia suhteitani, kun en saa sanotuksi kaikkea tarvittavaa. Joten nytkin minä vain odotan, olen valmiina auttamaan, ja valmiina hyväksymään tulevan. Ja toki pelkään tilannetta. En halua menettää minulle tärkeää ihmistä. En halua, että kämppis jälleen saisi mieleensä itsemurhayritykset. Ehkä helpompi olisi menettää hänet exälleen, jos palaisivat yhteen. Sattuisi sekin, mutta antaisi onnen kämppikselle ja sitä kautta minun olisi se helpompi hyväksyä. Ja jonain päivänä muutenkin tulen kämppikseni menettämään, ehkä jollekin toiselle. Minun on vain työstettävä nyt tuota luopumisen tuskaa, vaikka koko ajan toivonkin sisimmissäni muuta ratkaisua…

Tästäkin oli vähän sivuten puhetta juhannuksena yhdessä vaiheessa. Kämppis itse sanoi, että erehtyi suhteeni tai paremminkin sen oman ensimmäisen tuntemuksensa, kun tavattiin. Muiden kohdalla hän on aina tiennyt kenestä tulee hänelle pari. Minusta siis erehtyi. Sanoi myös, että ehkä joskus jälkikäteen tajuaa, että olisinkin voinut olla se oikea… Ja samaan aikaan oma pääni huutaa tuskaa miksen minä kelpaa tällaisena juuri nyt. Myöhemmin ei auta minua juuri nyt. Ja siinä vain istun hiljaa, kuuntelen ja koitan hymyillä samalla kun sydän itkee tuskaa ja kaipuuta. Sellaista se elämäni on.

Treffipuolella on ollut muutoin hiljaista, koska itse olen vetäytynyt niin kuoreeni. Aloin oikeastaan pohtimaan haluanko uutta parisuhdetta. Kyllä, kaipaan suuresti sitä toista ihmistä lähelle, nukkua jonkun lähellä, kuulla toisen hengityksen ja tuntea sydämenlyönnit. Mutta ei, en halua sitä kenen tahansa kanssa. En ilmeisesti osaa rakastaa, en rakastua enkä kaipaa tällä hetkellä ihastumistakaan. Minä kaipaan ystävää. Jotain sellaista ihmistä, joka saa minut unohtamaan edes hetkeksi nämä murheet, ihmistä joka veisi ulos, festareille, konsertteihin, ajelulle, ihan mihin tahansa, jossa pääsisi hetkeksi eroon synkistä ajatuksistaan. Toki yhdellä treffipalstalla jopa varatut miehet ovat tehneet ehdotuksia, mutta ne olen heti blokannut. Minä en enempää draamaa elämääni kaipaa ja seksi on minulle vain parisuhteeseen kuuluva asia. Ehkä siksikin juhannuksen sekoilu tuottaa minulle pieniä omantunnon tuskia, vaikka sekin nyt tapahtui taas kämppiksen kanssa. Mutta minulla onkin tunteita häntä kohtaan.

Töissäkään ei kamalan hyvin nyt mene. Koitin keksiä kämppikselle tekemistä myös sitä kautta ja ensin sille annettiin suostumus. Nyt uudet säännöt torppaavat senkin yrityksen. Vituttaa, ihan suoraan sanoen. Kaikki mitä teen, päätyy minun epäonnistumiseen. Ehkä vain aika hiljalleen katsoa uusia suuntia elämälleen ja etsiä uutta työpaikkaa valmiiksi. Kunhan vain palkkataso pysyy samana tai jopa parempana. Vaikka vuorotyölisät ovat kivat ja todella pidän yövuoroista, päivätyö viikonloppuvapaineen olisi se ideaali. Oman jaksamiseni ja ehkä oman elämänikin kannalta. Mutta nyt ei auta kuin rämpiä eteenpäin, vaikka olo onkin sellainen, että saisi tämä kurja kohtalo nyt loppua tähän. En vain osaa antaa periksi, en osaa luovuttaa. Mutta täällä nyt mennään, hetki kerrallaan eteenpäin. Koitan uskoa, että jonakin päivänä periksiantamattomuus palkitaan ja tunteiden vuoristorata kääntyy alamäestä ylämäkeen edes hetkeksi.

Suhteet Oma elämä Rakkaus