Tunteiden vuoristorataa

Menneellä viikolla on uutisissa ollut, miten joku keski-ikäinen nainen saattaa pitää ikäisiään ja itseään vanhempia miehiä vanhoina pappoina. Kyllä, pakko myöntää omallakin kohdalla sen suurimmaksi osaksi olevan totta. Eipä nuo Tinderit, suomi24 ja muut treffipalstat (lihamarkkinat) juuri sellaista silmäniloa enää tarjoa, että ihan miettimättä tulisi vihreää painettua. Osa tarjonnasta on todellakin sellaista, johon en koskisi. Vaikka itsekään en ole mikään hehkeä teini enää enkä pidä itseäni mitenkään kauniina, kyllä siitä toisesta pitää jotain silmäniloa saada. Mutta taas toisaalta itse koin (ja koen edelleen) valtavaa stressiä ja häpeää, jos kumppani on paljon nuorempi. En edes tiedä miksi. Lulltavasti jotenkin aivoissa se, että miten muut asiaan suhtautuvat. Ja jännä juttu muuten, oma ihannemieheni olisi ulkonäöllisesti tumma, pitkä ja lihaksikas ruskeilla silmillä, mutta jostain syystä liki kaikki kumppanini ovat olleet vaaleita, lyhyitä ja pieniä vihertävillä silmillä. Ehkä olen nähnyt heissä jotain muuta kuin ulkonäön. Kummallinen on aivojen ja tunteiden maailma.

image.png

Oma elämäni on kyllä viime viikollakin ollut äärettömän stressaavaa. Raskaan työviikon lisäksi tunteet ovat tehneet olon erittäin raskaaksi. En edes tiedä millä nimikkeellä kutsuisin tätä tunteitteni kohdetta tai mikä minä hänelle olen. Meillä oli lyhyt suhde, ehkä olimme toistemme laastareita, koska molemmat olivat juuri eronneet, tarrauduimme kai toisiimme hädässä. Meillä oli sitä ennen myös kaveruus ja luotto toiseen, niin monesti saatoimme toisillemme purkaa pahaa oloa, toinen kuunteli ja ymmärsi, tuki ja auttoi. Se suhdeosuus oli toisaalta virhe, sen näin jälkikäteen pystyn ehkä myöntämään, mutta kyseinen henkilö herätti itsessäni niin fyysisesti kuin psyykkisesti hyvin yllättäen sellaisia tunteita ja tuntemuksia, joita en ollut vuosikausiin enää kokenut. Hämmennyin ja ihastuin. Tajusin itsestäni monia asioita, jotka olin haudannut syvälle itseeni, kuten seksuaalisuuden, läheisyyden kaipuun ja paljon muuta.

Mikä sitten meni pieleen… Niin moni asia. Tämä minua paljonkin nuorempi ystäväni kun kärsii mielenterveysongelmista ollen itsetuhoinen. Yhtenä syynä se, että ei osaa tällä hetkellä päästää irti omasta exästään ja kärsii äärettömän heikosta itsetunnosta pitäen itseään täydellisenä luuserina, jonka poismeno olisi helpotus kaikille. Hän on nyt kokeillut kolmesti itsemurhaa aina (onneksi) epäonnistuen, kerran hirttäytyen, kerran lääkkeiden ja alkoholin yliannostuksella ja hiljattain syömällä myrkyllisiä kasveja. Olen ollut se henkilö. johon hän on ensimmäisenä ottanut yhteyttä, joko ennen yritystä tai heti sen jälkeen. Olen hakenut hänet myös pois sairaalasta, johon joutui vatsahuuhteluun, ja hankkinut terapiahoitoa, johon ei julkisella puolella päässyt (koska pystyy edelleen ajattelemaan, ei voi olla hoidon tarpeessa). Olen tarjonnut katon pään päälle, ruokaa ja läsnäoloa silloin, kun hän sitä on kokenut tarvitsevansa. Että ehkä hän on minulle tällä hetkellä vain kämppis, erittäin rakas sellainen ja minä olen hänelle jonkunasteinen tukihenkilö. En edes tiedä mikä olen hänelle. Mutta yhteisestä sopimuksesta kutsumme toisiamme nyt kämppiksiksi, vaikka vain olosuhteiden pakosta.

Muutama päivä sitten hänellä oli terapia, jossa oli käsitelty mm. exän kohtaamista, mihin tämä ystäväni ei vielä kykene omien sanojensa mukaan. Ilmeisesti istunto oli ollut raskas, koska illalla hän halusi ottaa alkoholia. Puhuimme samalla ystäviemme kanssa Skypessä ja jotenkin ne jutut kääntyivät psykologiakeskusteluiden kautta häneen ja hänen ajatusmaailmaansa. Jotain siellä alkoholihuuruisessa päässä tapahtui, kun yllättäen kahden aikaan yöllä laittoi kengät jalkaan ja hävisi yöhön. Tekstari tuli vain hetkeä myöhemmin puhelimeeni, että se on nyt Farewell ja skypekeskustelut vain vahvisti hänen mielipidettään, että näin on paras. Kaikkien on paras olla ilman häntä.

main-qimg-671dd4f18811273541158aba86a55621.png

Tällaisen henkilön kanssa eläminen ei ole helppoa. Se paniikki, mikä tuosta tulee, se tunne, kun koitat kerta toisensa jälkeen saada toisen mielipidettä muuttumaan ennenkuin se on liian myöhäistä… Kolmesti aiemminkin hän on tehnyt saman, lähtenyt ovesta ulos. Kerran olen saanut tien päältä haettua takaisin autoon, toisen kerran hän itse soitti yli 50 km päästä aamuyöllä, jolloin sain silloinkin haettua takaisin kotiin. Ja nyt kahdesti olen tekstareiden avulla saanut hänet kääntymään takaisin tänne (tämä siis neljäs kerta). Olen alkanut nukkumaan liki toinen silmä auki korvat höröllä, jos yöllä ovi kolahtaa ollen koko ajan hälyytysvalmiudessa. Tuon viimeisen yön nukuin hänen vieressään pitkästä aikaa ja voin kertoa miten se tuntui samalla niin hyvältä kuin niin surulliselta. Koitin yöllä siirtyä takaisin omaan sänkyyni olohuoneeseen, mutta hän tarrasi minuun niin lujaa kiinni sikeässä unessaan, että jäin siihen enkä tiennyt itkisinkö ilosta vai surusta. Aamulla asiasta ei puhuttu ja elämä jatkui taas normia uomaansa. En vain tiedä kauanko itse jaksan näin.

Miksi minä tätä teen. Itselleni. Tätä olen kysynyt viime aikoina usein. Olenko masokisti, joka nauttii itsensä kiduttamisesta ensin alkoholistisen narsistin kanssa ja nyt itsetuhoisen, tunne-elämänsä sekaisin saaneen ystävän kanssa. En. Ehkä olen liian empaattinen ja periaatteisiini kuuluu ettei kaveria koskaan jätetä, kun apua tarvitsee. Omalla hassulla tavallani rakastan tätä kaveriani, vaikka aivot ja se järkiosuus minussa ovat aikapäiviä sitten kertoneet, että tällaisesta suhteesta ei vaan tule mitään. Minä en saa haluamaani hellyyttäkään tällä hetkellä. Kuinka helppoa olisi todeta, että tämä oli tässä, heippa ja hyvästi. Mutta se tunnepuoli nauttii joka päivä nähdessäni tuon kömpivän makuuhuoneesta ulos hengissä, istuvan koneellaan välillä sanomatta minulle sanaakaan. Ja ne hetket, kun alamme väitellä jostain, suorastaan rakastan niitä. Sellaisia hetkiä en voinut koskaan saada oman exäni kanssa. Ja miten voisin koskaan sanoa hyvästi, koska luultavasti tällä hetkellä se todellakin olisi sitä, saisin seuraavaksi ehkä käydä haudalle laskemassa sen kukan… Ja sitä en todellakaan halua, se pieni egoisti minussa haluaa hänen pysyvän hengissä, vaikka mitään muuta en saisikaan häneltä.

13407187_1217603878257831_4086621807953828191_n.jpg

Tuntui jotenkin pahalle, kun toinen kertoo ettei voi olla kanssani varsinaisessa suhteessa, koska rakastaa exäänsä ja lähtisi takaisin heti, jos toinen sitä pyytäisi. Ja ettei voi tarjota minulle sitä, mitä minä tarvitsen, hän kuitenkin pilaisi taas kaiken ja minä kuitenkin jossain vaiheessa kyllästyisin häneen kuten kaikki muutkin tähän asti.  Mutta minä ymmärrän, koska olen ollut samassa tilanteessa. Pahintahan on, että en oikeastaan itsekään tiedä mitä haluan juuri nyt tai mitä tarvitsen, mutta ne eivät ole suuria asioita, olen oppinut tyytymään myös vähään ja saan iloni pienistäkin asioista. Ei minulle tarvitse tarjota kuuta taivaalta. Eniten ehkä kuitenkin toivoisin, että hän uskaltaisi ottaa riskin ja kokeilla. Edes pieniä asioita. Laittaa elämänsä kuntoon epäonnistumisen uhallakin. Ja ennenkaikkea elää. Elämä ei ole helppoa, mutta luovuttaa ei paranisi.

Joten en voi minäkään luovuttaa ennen kuin tämä kaverini paranee, tavalla tai toisella. Voin vain toivoa terapian auttavan jossain vaiheessa. Tai että saa lisää hoitoa. Ehkä lääkehoitoa suljetulla, jossa hän pysyy hengissä ammattilaisten valvomana, koska monesti masennuslääkkeiden sivuoireina alkuun on kohonnut itsemurhariski ja sitä ei nyt tarvitsisi hänelle lisätä. Vaikka suljettu onkin niin karmaiseva paikkana, koska mikään hullu hän ei ole, kohta monia muita vaihtoehtoja ei vain ole. Hän on äärettömän viisas ihminen, jolla vain tunnemaailma on aivan sekaisin, enkä minäkään olemassaolollani sitä taatusti helpota, koska meilläkin on tämä outo tunneside toisiimme, jota moni ei ymmärrä. Josta päästäisiin ihan toiseen asiaan, mutta ehkä se on parempi tehdä omana postauksenaan sopivana hetkenä.

Mutta tänään onneksi aurinko paistaa ja kaikki on juuri nyt rauhallista. Nautin tästä hetkestä tässä ja nyt. Olen vahva, vaikka olenkin heikko. Minä jaksan ja minä selviän.

Suhteet Oma elämä Rakkaus

Liian vanha vai liian nirso

Tämän viikon iltapäivälehdissä on ollut juttua kuinka keski-ikäset ovat luopuneet jo toivosta uuden partnerin etsinnässä ja kuinka viimeistään kolmekymmisenä se oma kulta pitäisi olla, jonka kanssa sitten sinnitellään niin myötä- kuin vastoinkäymisissä loppuun asti, koska näin vain on nyt tapana. Ja jos haaveilee näin eronneena normaaleista, uusista treffeistä järkevän ja miellyttävän kanssa, vastaan tulee vain tyyppejä, joihin ei kyllä tee edes mieli tutustua lähemmin. Kuten nämä naimisissa olevat, salaista suhdetta etsivät.

13226803_1207481579270061_5198995694212832894_n.jpg

Itsellenikin sellainen tässä tuli muutama päivä sitten vastaan. Kysyttiin oikein hintaa paljonko kustantaisi viikonloppu kanssani. Eipä kiinnostanut, vaikka rahapulassa näin kuun vaihteessa olenkin. Siihen ei oma moraali anna periksi. En kuitenkaan tuomitse henkilöitä jotka sitä tekevät. Itselleni vain seksi merkitsee muutakin kuin ruumillista suoritusta rahan vuoksi tai omien tarpeiden tyydyttämistä.

Sitä alkaa toisinaan vähän jossittelemaan, vaikka aivoni kertovat oman eroni olleen ainoa oikea ratkaisu. Kuitenkin vanhenimme yhdessä enkä voi sinänsä exääni moittia, hyvä mies hän on sisimmissään, mutta ei vain minulle sittenkään se oikea. Pitkään kärsin jo suhteen aikana miettien onko tässä mitään järkeä, kun tunnuin häviävän arvoasteikossa niin oluelle kuin työllekin. Eikä pelkästään se, että minä, vaan myös yhteinen lapsemme. Koko lapsen olemassaolon ajan tuntui, että olen samalla sekä äiti että isä. Nyt eron jälkeenkin tämän 7 kuukauden aikana lapsi on ollut isällään yhteensä ehkä 7 päivän ajan. Ja puhumme siis jo teini-ikäisestä lapsesta, emme edes pienestä lapsesta. Ja yleensä aloite tapaamiseen on lähtenyt minusta ja omista hankalista työvuoroistani, kertaakaan ei miehen puolelta. Kerran on lapsi tainnut itse sanoa, että menee isälleen, koska isä oli luvannut taas ostaa jotain kivaa, tällä kertaa kaiketi uudet kaiuttimet tietokoneeseen. Ei sillä, näkeväthän he toisensa liki joka viikonloppu, kun exä kuskaa poikaa kauppaan ostamaan muovikassillisen herkkuja. Mutta siinä on se yhteinen olo ja tekeminen. Että saa sitä rahalla rakkautta näinkin.

Oikeastaan aloin pohtimaan tuota alkoholismia ja tavallaan pystyn sen nyt myöntämään, että olihan sitä koko suhteen ajan, mutta se vain kasvoi hiljalleen, liki huomaamatta. Aluksi se oli se yksi pullo joka päivä sillä tekosyyllä, että raskas työ vaatii rentoutusta. Hiljalleen se määrä vain kasvoi, nyt viimeisinä vuosina sixpack taisi enemmänkin arkisin olla vakio, viikonloppuisin sitten enemmän. Itse kun on aina enemmän ollut sellainen, että joskus kunnolla kuin tissuttelija, tuo jatkuva juominen alkoi vain tympimään. Lopetin itse hiljalleen juomista, koska yleensä silloin saatiin vain pahemmin riitoja aikaiseksi, jos molemmat otti. Opin kärsimään hiljaa, omissa oloissani, omassa maailmassani, oman pääni sisällä.

Olin itse juomatta useita vuosia raskauden alkaessa ja sen jälkeenkin. Itse asiassa yli 14 vuotta. Otin minä joskus puolikkaan siiderin saunan jälkeen mökin terassilla istuen kerran viiteen vuoteen tai jossain hyvässä seurassa sitten sen muutaman tölkin seuran vuoksi. Opettelin pitämään hauskaa ilman viinaa ja sain selitellä ihmisille etten ole absolutisti, mutta ei vain maistu. Opettelin ottamaan kiertopullosta valekulauksen, että aina ei tarvitsisi selittää juomattomuutta. Viimeisinä vuosina omaa juomattomuuttani selitin sillä, että olin liikkeellä autolla ja käsky oli mennä yöksi kotiin…

Alkoholimäärän kasvaessa exäni kun alkoi saamaan tietynlaisia narsistisia piirteitä, johon kuului myös eräänlainen mustasukkaisuus. Ja koska en useinkaan halunnut asiasta tapella, oli helpompi ajaa kotiin satoja kilometrejä yömyöhäisellä ja kiltisti kiittää, että sain edes muutamaksi tunniksi lähteä pois kotoa. Miespuolisia kavereita minun piti välttää tai osata ainakin perustella hyvin heidän olemassaolonsa, vaikka he olivatkin saman harrastepiirin ihmisiä. Mutta se tällä erää tästä, availen ehkä aihetta vielä uudelleen myöhemmin, kun saan päässäni taas asiat järjestykseen ja näitä itselle tuskallisia asioita pystyy taas käsittelemään – pala palalta.

Mitä vielä tulee alkoholismiin, niin on se tosiasia, että sehän kielletään mahdollisimman pitkään. Sehän ei ole ongelma ja juomisen pystyy lopettamaan koska vain, vaikka huomenna, mutta tänään avataan kuitenkin vielä yksi. Jollain lailla sitä itse turtui näyttelemään ulkopuolisille, että kaikki on kunnossa. Muisti aina siivotessa tarkistaa ettei ole tyhjiä tölkkejä missään näkyvissä, koti on kunnossa ja vaatteet puhtaita. Yksi pahimmista riidoista oli varmasti se, kun olisin halunnut lähteä alkoholistien omaisten kokoontumiseen saamaan vertaistukea ja ehkä voimaakin. Koskaan en sinne kokoontumiseen saanut lähteä. Ehkä se oli itselleni sellainen yksi etappi, joka pysäytti miettimään onko tässä enää järkeä, olimmehan nukkuneet eri huoneissakin jo vuosia vailla hellyyttä ja toistemme läheisyyttä. Jotenkin varmasti sillä hetkellä aloin työstämään sitä eroa hiljalleen päässäni tai sitten se pieni egoisti minussa sanoi vihdoin, että itseäkin pitäisi joskus ajatella. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan, nelikymppisenä, eronneena, yksinhuoltajana. Hyvin ei mene, mutta olo on silti tavallaan helpottunut. Saan olla oma itseni vihdoin.

12744170_963597673757691_7540482311166609550_n.jpg

Kaikki omat kokemukseni on kuitenkin tehnyt minusta juuri tällaisen. Ärsyttää vain, kun oma ystäväpiiri pitää minua vahvana ihmisenä, jollaiseksi en todellakaan aina oloani tunne. Olisi niin kiva käpertyä jonkun kainaloon ja olla välillä se, josta pidetään huolta ja jota ennenkaikkea rakastetaan juuri tällaisena kuin olen, välillä heikkona, välillä vahvana.

Suhteet Oma elämä Rakkaus