Pohjan kautta
Eilen kävin lenkillä koiran kanssa ja hetken kesti sitä hyvää oloa endorfiineistä. Sain nukuttua ruhtinaalliset neljä tuntia ennen aamuvuoroakin. Työkavereista kaksi huomasi etten ollut normaali, toinen toki tiesi jo vähän missä mennään, niin monesti olen hänelle osittain tilanteesta avautunut ja eilen saadessani häneltä fb-viestin, purskahdin tietysti itkuunkin. Aamun nielin kyyneliä, iltapäivään vähän helpotti.
Tyhjään kotiin tullessani olin niin täynnä raivoenergiaa, että ajattelin kokeilla syömistä ennen kuin lähden taas lenkille, koska viimeksi muistan kunnolla syöneeni viime viikon torstaina. Virhe ja virhe. Voimat loppuivat kesken lenkin ja tuli oksennus. Olen aina ollut stressioksentaja, niin sillä sitten mennään nytkin. Kyllä se taas jossain vaiheessa helpottaa. Ja sitten tuli itku endorfiinien sijaan. Onneksi huomenna on iltavuoro, niin uskalsin ottaa taas vanhoja mielialalääkkeitä antamaan unta. Uni kuitenkin on paras lääke, jos ei satu painajaisia näkemään. Nyt odottelen milloin alkaa lääkkeet vaikuttamaan, jos edes alkavat. Aamulla sitten suihkuun herätessäni, niin on iltavuoroon mennessä taas skarppi.
Olo on kyllä niin sekava, kun ei tiedä mihin päin elämäänsä jatkaa. Tai lähinnä rakkauselämäänsä. Onhan mulla oma koti ja työpaikka, että ei ulkopuolista hätää. Ja maailman ihanin lapsi, joka pelkällä läsnäolollaan jo pitää minut järsissäni jollain tasolla ja saa toimimaan, on syy nousta ja mennä töihin, siivota, laittaa ruokaa ja jopa hymyilläkin. Mutta se kaikki oma tarve jää. Ei ole ketään, jolle päivän murheet voisi purkaa, ei ole kukaan auttamassa, ei tukemassa, ei kannustamassa. Eikä ottamassa kainaloon. Sinkkuudessa ei tosiaan ole mitään hyvää minulle, ilmeisesti vain olen niin tasaisen ja rauhallisen parisuhteen arvostaja, että en kaipaa tällaista tunteiden vuoristorataa, mutta en yksinoloakaan.
Tuleva viikonloppu pelottaa juuri sen yksinäisyyden vuoksi. Ja tulevat festaritkin, joihin ostin liput itselleni ja kämppikselle. Pelottaa, lähteekö kanssani, millainen reissusta tulee vai joudunko olemaan sielläkin yksin tai mennäänkö taas sekoilulinjalle, johon minun pitäisi kyllä laittaa piste. Näin ei voi jatkua, vaikka sitä oikeasti taas toivonkin. Koska rakastan. Sillä omalla sairaalla tavallani.
Samasta syystä toisaalta haluan kämppiksen pysyvän täällä, mutta toisaalta poistuvan elämästäni. Kumpikin ratkaisu sattuu. Ja kaikkien muiden deittailu tuntuu tällä hetkellä hirvittävältä, pettämiseltä, vaikka eihän mitään suhdetta ole. Mutta en halua olla yksin. Varsinainen ongelma…
Mutta ryvetään nyt sitten kunnolla, pohjan kautta. Jonakin päivänä uuteen nousuun, vaikka se päivä ei ollut tänäänkään.