Tunteiden vuoristorataa

Menneellä viikolla on uutisissa ollut, miten joku keski-ikäinen nainen saattaa pitää ikäisiään ja itseään vanhempia miehiä vanhoina pappoina. Kyllä, pakko myöntää omallakin kohdalla sen suurimmaksi osaksi olevan totta. Eipä nuo Tinderit, suomi24 ja muut treffipalstat (lihamarkkinat) juuri sellaista silmäniloa enää tarjoa, että ihan miettimättä tulisi vihreää painettua. Osa tarjonnasta on todellakin sellaista, johon en koskisi. Vaikka itsekään en ole mikään hehkeä teini enää enkä pidä itseäni mitenkään kauniina, kyllä siitä toisesta pitää jotain silmäniloa saada. Mutta taas toisaalta itse koin (ja koen edelleen) valtavaa stressiä ja häpeää, jos kumppani on paljon nuorempi. En edes tiedä miksi. Lulltavasti jotenkin aivoissa se, että miten muut asiaan suhtautuvat. Ja jännä juttu muuten, oma ihannemieheni olisi ulkonäöllisesti tumma, pitkä ja lihaksikas ruskeilla silmillä, mutta jostain syystä liki kaikki kumppanini ovat olleet vaaleita, lyhyitä ja pieniä vihertävillä silmillä. Ehkä olen nähnyt heissä jotain muuta kuin ulkonäön. Kummallinen on aivojen ja tunteiden maailma.

Oma elämäni on kyllä viime viikollakin ollut äärettömän stressaavaa. Raskaan työviikon lisäksi tunteet ovat tehneet olon erittäin raskaaksi. En edes tiedä millä nimikkeellä kutsuisin tätä tunteitteni kohdetta tai mikä minä hänelle olen. Meillä oli lyhyt suhde, ehkä olimme toistemme laastareita, koska molemmat olivat juuri eronneet, tarrauduimme kai toisiimme hädässä. Meillä oli sitä ennen myös kaveruus ja luotto toiseen, niin monesti saatoimme toisillemme purkaa pahaa oloa, toinen kuunteli ja ymmärsi, tuki ja auttoi. Se suhdeosuus oli toisaalta virhe, sen näin jälkikäteen pystyn ehkä myöntämään, mutta kyseinen henkilö herätti itsessäni niin fyysisesti kuin psyykkisesti hyvin yllättäen sellaisia tunteita ja tuntemuksia, joita en ollut vuosikausiin enää kokenut. Hämmennyin ja ihastuin. Tajusin itsestäni monia asioita, jotka olin haudannut syvälle itseeni, kuten seksuaalisuuden, läheisyyden kaipuun ja paljon muuta.

Mikä sitten meni pieleen… Niin moni asia. Tämä minua paljonkin nuorempi ystäväni kun kärsii mielenterveysongelmista ollen itsetuhoinen. Yhtenä syynä se, että ei osaa tällä hetkellä päästää irti omasta exästään ja kärsii äärettömän heikosta itsetunnosta pitäen itseään täydellisenä luuserina, jonka poismeno olisi helpotus kaikille. Hän on nyt kokeillut kolmesti itsemurhaa aina (onneksi) epäonnistuen, kerran hirttäytyen, kerran lääkkeiden ja alkoholin yliannostuksella ja hiljattain syömällä myrkyllisiä kasveja. Olen ollut se henkilö. johon hän on ensimmäisenä ottanut yhteyttä, joko ennen yritystä tai heti sen jälkeen. Olen hakenut hänet myös pois sairaalasta, johon joutui vatsahuuhteluun, ja hankkinut terapiahoitoa, johon ei julkisella puolella päässyt (koska pystyy edelleen ajattelemaan, ei voi olla hoidon tarpeessa). Olen tarjonnut katon pään päälle, ruokaa ja läsnäoloa silloin, kun hän sitä on kokenut tarvitsevansa. Että ehkä hän on minulle tällä hetkellä vain kämppis, erittäin rakas sellainen ja minä olen hänelle jonkunasteinen tukihenkilö. En edes tiedä mikä olen hänelle. Mutta yhteisestä sopimuksesta kutsumme toisiamme nyt kämppiksiksi, vaikka vain olosuhteiden pakosta.

Muutama päivä sitten hänellä oli terapia, jossa oli käsitelty mm. exän kohtaamista, mihin tämä ystäväni ei vielä kykene omien sanojensa mukaan. Ilmeisesti istunto oli ollut raskas, koska illalla hän halusi ottaa alkoholia. Puhuimme samalla ystäviemme kanssa Skypessä ja jotenkin ne jutut kääntyivät psykologiakeskusteluiden kautta häneen ja hänen ajatusmaailmaansa. Jotain siellä alkoholihuuruisessa päässä tapahtui, kun yllättäen kahden aikaan yöllä laittoi kengät jalkaan ja hävisi yöhön. Tekstari tuli vain hetkeä myöhemmin puhelimeeni, että se on nyt Farewell ja skypekeskustelut vain vahvisti hänen mielipidettään, että näin on paras. Kaikkien on paras olla ilman häntä.

Tällaisen henkilön kanssa eläminen ei ole helppoa. Se paniikki, mikä tuosta tulee, se tunne, kun koitat kerta toisensa jälkeen saada toisen mielipidettä muuttumaan ennenkuin se on liian myöhäistä… Kolmesti aiemminkin hän on tehnyt saman, lähtenyt ovesta ulos. Kerran olen saanut tien päältä haettua takaisin autoon, toisen kerran hän itse soitti yli 50 km päästä aamuyöllä, jolloin sain silloinkin haettua takaisin kotiin. Ja nyt kahdesti olen tekstareiden avulla saanut hänet kääntymään takaisin tänne (tämä siis neljäs kerta). Olen alkanut nukkumaan liki toinen silmä auki korvat höröllä, jos yöllä ovi kolahtaa ollen koko ajan hälyytysvalmiudessa. Tuon viimeisen yön nukuin hänen vieressään pitkästä aikaa ja voin kertoa miten se tuntui samalla niin hyvältä kuin niin surulliselta. Koitin yöllä siirtyä takaisin omaan sänkyyni olohuoneeseen, mutta hän tarrasi minuun niin lujaa kiinni sikeässä unessaan, että jäin siihen enkä tiennyt itkisinkö ilosta vai surusta. Aamulla asiasta ei puhuttu ja elämä jatkui taas normia uomaansa. En vain tiedä kauanko itse jaksan näin.

Miksi minä tätä teen. Itselleni. Tätä olen kysynyt viime aikoina usein. Olenko masokisti, joka nauttii itsensä kiduttamisesta ensin alkoholistisen narsistin kanssa ja nyt itsetuhoisen, tunne-elämänsä sekaisin saaneen ystävän kanssa. En. Ehkä olen liian empaattinen ja periaatteisiini kuuluu ettei kaveria koskaan jätetä, kun apua tarvitsee. Omalla hassulla tavallani rakastan tätä kaveriani, vaikka aivot ja se järkiosuus minussa ovat aikapäiviä sitten kertoneet, että tällaisesta suhteesta ei vaan tule mitään. Minä en saa haluamaani hellyyttäkään tällä hetkellä. Kuinka helppoa olisi todeta, että tämä oli tässä, heippa ja hyvästi. Mutta se tunnepuoli nauttii joka päivä nähdessäni tuon kömpivän makuuhuoneesta ulos hengissä, istuvan koneellaan välillä sanomatta minulle sanaakaan. Ja ne hetket, kun alamme väitellä jostain, suorastaan rakastan niitä. Sellaisia hetkiä en voinut koskaan saada oman exäni kanssa. Ja miten voisin koskaan sanoa hyvästi, koska luultavasti tällä hetkellä se todellakin olisi sitä, saisin seuraavaksi ehkä käydä haudalle laskemassa sen kukan… Ja sitä en todellakaan halua, se pieni egoisti minussa haluaa hänen pysyvän hengissä, vaikka mitään muuta en saisikaan häneltä.

Tuntui jotenkin pahalle, kun toinen kertoo ettei voi olla kanssani varsinaisessa suhteessa, koska rakastaa exäänsä ja lähtisi takaisin heti, jos toinen sitä pyytäisi. Ja ettei voi tarjota minulle sitä, mitä minä tarvitsen, hän kuitenkin pilaisi taas kaiken ja minä kuitenkin jossain vaiheessa kyllästyisin häneen kuten kaikki muutkin tähän asti.  Mutta minä ymmärrän, koska olen ollut samassa tilanteessa. Pahintahan on, että en oikeastaan itsekään tiedä mitä haluan juuri nyt tai mitä tarvitsen, mutta ne eivät ole suuria asioita, olen oppinut tyytymään myös vähään ja saan iloni pienistäkin asioista. Ei minulle tarvitse tarjota kuuta taivaalta. Eniten ehkä kuitenkin toivoisin, että hän uskaltaisi ottaa riskin ja kokeilla. Edes pieniä asioita. Laittaa elämänsä kuntoon epäonnistumisen uhallakin. Ja ennenkaikkea elää. Elämä ei ole helppoa, mutta luovuttaa ei paranisi.

Joten en voi minäkään luovuttaa ennen kuin tämä kaverini paranee, tavalla tai toisella. Voin vain toivoa terapian auttavan jossain vaiheessa. Tai että saa lisää hoitoa. Ehkä lääkehoitoa suljetulla, jossa hän pysyy hengissä ammattilaisten valvomana, koska monesti masennuslääkkeiden sivuoireina alkuun on kohonnut itsemurhariski ja sitä ei nyt tarvitsisi hänelle lisätä. Vaikka suljettu onkin niin karmaiseva paikkana, koska mikään hullu hän ei ole, kohta monia muita vaihtoehtoja ei vain ole. Hän on äärettömän viisas ihminen, jolla vain tunnemaailma on aivan sekaisin, enkä minäkään olemassaolollani sitä taatusti helpota, koska meilläkin on tämä outo tunneside toisiimme, jota moni ei ymmärrä. Josta päästäisiin ihan toiseen asiaan, mutta ehkä se on parempi tehdä omana postauksenaan sopivana hetkenä.

Mutta tänään onneksi aurinko paistaa ja kaikki on juuri nyt rauhallista. Nautin tästä hetkestä tässä ja nyt. Olen vahva, vaikka olenkin heikko. Minä jaksan ja minä selviän.