Kruger
Kaksi klo 4 herätystä ja kaksi päivää Krugerin kansallispuistossa takana. Auringonnousu on hieno myös täällä Afrikassa, upea katsella kun taivaanranta punertaa akaasiapuun takaa. Ensimmäiseksi on pakko todeta ettei savanni vastannut lainkaan sitä mielikuvaa, joka minulla ennakkoon oli. Luontodokumenttien perusteella verkkokalvoilleni oli piirtynyt kuva ruskeasta ja kuivasta luonnosta, joka on avoin ja näkymä kauas avara. Nyt kuitenkin oli menossa sadekausi ja aluskasvillisuus rehevää samoin kuin teiden varsien pensaat ja puut. Ajoittain tuntui kun ajelisi pitkin kotimaan maanteitä, joita reunustavat pajupöheiköt.
Olimme järjestetyllä game drivella ja taitoimme matkaa jeepillä rangerin kyydissä. Rangerimme oli taitava, hän oli tehnyt työtään 9 vuotta ja havaitsi eläimiä mitä erityisemmistä paikoista jeeppiä ajaessaan. Näimme monia harvinaisuuksia ja sukupuuttoon kuolemassa olevia lajeja. Big five on se juttu, jota kaikki tulevat ”metsästämään”, rangereilla on jopa tietty kilpailu keskenään siitä kuka esinerkiksi löytää päivän ensimmäisen leijonan tai leopardin ylipäätään. Meidän rouva rangerimme oli hyvin kilpailuhenkinen ja välillä painatimme hiekkateitä kuin Pariisi-Dagar rallissa konsanaan. Kun hän käski laittaa turvavyöt päälle, se oli merkki siitä, että silloin vasta mennäänkin. Minkä lahjakkuuden rallimaailma on hänessä menettänytkään.
Ensimmäinen päivä oli lämpimämpi kuin toinen ja silloin myös näimme eläimiä enemmän, lienevätkö sitten toisena päivänä kaivautuneet kukin omiin koloihinsa kylmyyttä pakoon. Toisena päivänä myös tarkkailijoilla jeepin kyydissä oli kylmä ja vaatetta piti lisätä päälle. Sade ja tuuli sekä ajoviima yhdessä saivat sään tuntumaan yhtä kylmältä kuin kesäisenä suomalaisena sadepäivänä.
Meidän autokuntamme ei onnistunut big fiven bongaamisessa, mikä tuntui ensialkuun hieman pettymykseltä, mutta kun ajatteli asiaa tarkemmin, saimme monta upeaa elämystä, jotka pitää nostaa oikeaan arvoonsa. Sarvikuonojen kohtalo jäi kuitenkin mietityttämään, ne olivat kadonneet omalta normaalilta asuinalueeltaan täysin edellisenä päivänä. Yksi epäilys oli, että ne olisivat joutuneet salametsästäjien kohteeksi sarvista saatavan korkea hinnan vuoksi. Kuulimme jutun, jonka mukaan salametsästäjät eivät välttämättä edes tapa sarvikuonoja, vaan tainnuttavat ne, iskevät sarven irti ja jättävät ne sitten itsekseen kuolemaan.
Safari kokemuksena huolimatta malariariskeistään oli upea ja herätti kysymyksen siitä, olisiko elämys sellainen, jolle kenties haluaisin palata. Jos palaisin, palaisin elo-syyskuussa, jolloin tien varren pensaat ja korkea heinikko eivät peitä kaikkia näkymiä. Ottaisin myös silloin opastetut kaksi päivää, vaikka puistoon tutustuminen on mahdollista myös omalla autolla. Opastetuilla game drivella on se etu, että rangerit keskustelevat keskenään radiopuhelimilla ja kertovat, mitä eläimiä missäkin on nähty. Monet tien varressakin olevat eläimet jäisivät omatoimimatkaajalta näkemättä ja/tai tunnistamatta.
Tänä aamuna hotellilta lähtiessämme hotellin koko henkilökunta puutarhatyöntekijästä kokkiin ja siivoojaan esitti meille lähtötanssin ja laulun, mikä oli oikein hieno ele. Tunnelma muuttui täysin kun saavuimme Pretoriaan. Bussimme teki kiertoajelun kaupungissa ja kävimme myös presidentin palatsilla ja Nelson Mandelan patsaalla. Oli kuin olisi siirtynyt maailmasta toiseen muutaman kilometrin matkalla. Pretorian keskustassa näkyi vain pari vaaleaihoista kulkijaa, jotka nekään eivät ilmeisesti olleet paikallisia. Paikalliset valkoihoiset asuvat ilmeisesti esikaupunkialueilla eivätkä juuri keskustassa käy ja jos käyvät, niin liikkuvat pelkästään autolla. Etelä-Afrikan historia on jättänyt syviä jälkiä yhteiskuntaan, jotka kaikesta päätellen jatkuvat vielä pitkään.
Lisään tähän muutaman kuvan safarilta, pahoittelen kuvien heikkoa laatua huonosta nettiyhteydestä johtuen
